Isona Biggon työ on paimentaa poroja.
Luontoon kietoutuneena
Leena Valkeapää on poromiehen vaimo ja porokoiran äiskä.
Kun porokoira Biggo tuli Valkeapään taloon, se oli niin nuori, ettei jaksanut kävellä kahdenkymmenen metrin matkaa autolta veneelle.
Pienuudesta oli hyötyäkin: Biggo mahtui hyvin isäntänsä Oula A. Valkeapään taskuun. Siellä oli turvallista, kun oltiin veneessä, jolla kuljettiin kolmen kilometrin matka kotiin Kivijärven toiselle rannalle.
Biggon uusi äiskä Leena Valkeapää ei tullut veneeseen mukaan, vaan jäi tien varteen odottamaan linja-autoa. Hän oli lähdössä parin viikon matkalle Etelä-Suomeen.
— Vaikka Oula lähti joka päivä paimentamaan poroja, ei Biggo-vauvan tarvinnut jäädä yksin sisälle kotiin tai talon pihaan. Samassa pihapiirissä asuvat Oulan isä ja setä, ja pihassa oli jo ennestään kaksi isompaa porokoiraa. Toinen niistä ryhtyi kasvatusvanhemmaksi uudelle tulokkaalle, Leena Valkeapää kertoo.
Pian Biggo pääsi Oulan paidan sisällä ensimmäiselle mönkijäajelulleen ja katsomaan perheen poroja.
Enontekiöläinen Oula Valkeapää on elänyt koko ikänsä porojen lähellä ja porojen kanssa. Porojen paimentaminen on ollut satoja vuosia saamelaisten perinteinen ja ainutlaatuinen elinkeino ja elämäntapa, vaikka aika harvat harjoittavat sitä nykyään.
— Kun Oula oli pieni, isoäiti Susanna Valkeapää kertoi hänelle poroista ja siitä millaista oli kotalapin aikaan – siis silloin, kun saamelaisten asuntona oli kota, kertoo Leena Valkeapää.
Vielä 1900-luvun alkupuolella porojen kulkua seurattiin niin, että kokonaiset perheet vaihtoivat asuinpaikkaansa vuodenaikojen mukaan. Liikkuminen oli hidasta, sillä ennen vanhaan maastossa kuljettiin kävellen, hiihtäen tai porolla ajaen. Moottorikelkat ja mönkijät ovat mullistaneet liikkumismahdollisuudet maastossa.
— Isoäiti oli vanha, kun hän alkoi piirtää kertomuksiaan ja kokemuksiaan kuviksi. Oulan eno, taiteilija ja kirjailija Nils-Aslak Valkeapää on kertonut joiuillaan ja runoillaan pohjoisen elämästä niin saameksi kuin suomeksi.
Nils-Aslak on kirjoittanut poroelämästä porotokan muotoisen runon. Sitä ei ole käännetty eikä ehkä koskaan käännetäkään suomeksi. Poroa voi luonnehtia saameksi yhdellä sanalla niin nasevasti, ettei sama onnistu porokulttuuria huonosti tuntevalla suomen kielellä.
Vaikka puolivillit porot kulkevat laumoina, jopa satoja poroja käsittävinä porotokkina, ne eivät ole yhtä massaa, vaan yksilöitä.
— Yksi on arka, toinen rohkea, kolmas ujo, neljäs utelias. Joku on valkokarvainen. Yksi on kaunissarvinen, toinen sarvipuoli. Saamen kielessä on nimityksiä erilaisille poron luonteille ja ulkomuodoille, Leena Valkeapää sanoo.
Poronvasat syntyvät toukokuussa. Syksyyn mennessä niillä on sarvet. Eri sukupuolilla on erimalliset sarvet ja ne kantavat sarvia eri aikaan: hirvas tarvitsee niitä rykimä- eli kiima-aikaan, vaadin puolustaakseen vasaansa.
Talviaikaan porot viihtyvät metsäseudulla, kesällä tunturissa. Entisaikaan, silloin kun valtioiden rajoja ei ollut, kuljettiin kesällä Jäämerelle asti.
— Porot ovat sekä sosiaalisia että itsepäisiä eläimiä. Ne reagoivat herkästi lumenlaadun tai tuulensuunnan muutoksiin.
— Talvella porot syövät jäkälää, kesällä vihreitä kasveja ja syksyllä sieniä. Porot ovat sopeutuneet talveen niin, että syövät silloin aika vähän ja laihtuvat.
Porojen paimentamisen ideana on ylläpitää laidunkiertoa ja huolehtia siitä, että ruokaa riittää vastakin. Joissakin perheissä on useampia paimenia, mutta Oula Valkeapää tekee työtään yksin.
Leena, omaa sukuaan Ikonen, kasvoi Oulun seudulla. Opiskeltuaan kuvanveistoa Turussa hän jatkoi siellä taiteilijana. Hänen tunnetuin teoksensa on kallioleikkaus Jäähuntu (1999) Helsinginkadun varrella Turussa.
Leena on retkeillyt Lapissa lapsesta asti ja tehnyt siellä myös ympäristötaideteoksia. Kerran tunturissa hiihdellessään hän tapasi sattumalta Oulan, ja myöhemmin sitten vielä uudemman kerran. Kun pohjoinen alkoi aina vain enemmän vetää puoleensa, Leena valitsi lopulta Lapin.
— Alkuaikoina kuljin paljon Oulan mukana. Asuimme kämpissä tai laavussa, joka on pystytukien varaan viritetty kangas, kuin kodan kevytversio. Perheen yhteisestä pihapiiristä löytyi majapaikaksemme saunakamari.
Sen jälkeen kun Leena ja Oula rakensivat itselleen talon, on Leena pysytellyt paljolti kotimiehenä: pitänyt taloa lämpimänä, tehnyt ruokaa, ommellut ja korjaillut poromiehen varusteita.
Leenan mielestä tärkeää on ollut myös se, että hänellä on ollut aivan omaa tekemistä. Se on tiennyt silloin tällöin matkoja Etelä-Suomeen. Suuri projekti oli viime syksynä valmistunut taiteen väitöskirja. Se käsittelee saamelaiskulttuurin luontoon kietoutunutta elämismaailmaa ja olemisen tapaa.
— En ole aivan varma siitä, mitä teen seuraavaksi. Olosuhteet asettavat tietenkin omat rajansa. Työhuoneeni Turussa oli suurempi kuin koko nykyinen kotitalomme.
Biggo otti kotiin palaavan Leenan niin iloisesti vastaan kuin vain avoin ja leikkisä koira osaa. Sitten vauveli sai olla kotona äiskän kanssa. Samalla se oppi tämän päivärutiinit.
— Kun laitoin jalkaan kevyet kengät tai solmin kengännauhat huolimattomasti, Biggo ei piitannut paljonkaan. Se tiesi, että äiskä oli vain matkalla hakemaan avannolta vettä tai liiteristä puita.
Mutta jos Leena solmikin nauhat kunnolla kiinni ja otti pikkurepun selkäänsä, oli syytä valpastua. Edessä oli postinhakureissu, kolme kilometriä tien varteen ja takaisin. Postilaatikolle kuljetaan järven rantaa seuraten, kävellen tai hiihtäen.
— Kun myyrät ja sopulit alkoivat viime kesänä vilistellä pihassa, Biggo sai ensimmäisen vartiointitehtävänsä. Sen piti katsoa, ettei yksikään vilistäjistä majoitu isännän kenkään.
Biggo on pian kaksivuotias. Meneillään on ensimmäinen talvi, jolloin se tekee porokoiran töitä Oulan kaverina. Mitähän kaikkea se ehtii oppia ja miten selviää tehtävistään? Tai mitä tapahtuu ensi kesänä kotipihassa, jos tulee kunnon sopulikesä?
Leena Valkeapää: Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa. Maahenki 2011.
Biggoon ja poroihin voi tutustua videon välityksellä 1.4. asti Annantalon Pohjoinen-näyttelyssä, Annankatu 40, Helsinki. Vapaa pääsy.
Jaa tämä artikkeli: