Työtä riittää. Voice of The Faithful -järjestön tärkein virallinen tehtävä on auttaa pedofilian uhreja. Lisäksi se halua tukea rehellisiä pappeja ja osallistua kirkon rakenteelliseen muutokseen.
Luottamus horjuu
Katolinen kirkko on ollut viime vuosina pedofiilipappien ja heitä suojelleiden piispojen takia lujilla. Kirkon muutosvoimat vaativat pappisvaltaisuuden vähentämistä ja maallikoiden kuulemista.
Monille luterilaisille katolinen kirkko näyttää yhdeltä massiiviselta kokonaisuudelta, jossa kaikki ajattelevat niin kuin paavi määrää. Tämä on kuitenkin kaukana todellisuudesta.
Kirkko vilisee jos jonkinlaista toisinajattelijaa ja vastarannan kiiskeä. Kaikkien mielestä se ei ole hyvä asia, vaan vaarantaa kirkon yhtenäisyyden ja jopa sen olemassaolon.
Suurin osa näistä oppositiovoimista ei ole kuitenkaan vaatimassa kirkon opin muuttamista vaan pappisvaltaisuuden vähentämistä ja maallikoiden parempaa huomioon ottamista.
Katolisen kirkon lähihistoriassa kahdella tapahtumalla on ollut erityistä merkitystä niille, jotka vaativat kirkolta muutosta. Ensimmäinen niistä on Vatikaanin II konsiili eli kirkolliskokous, joka kokoontui vuosina 1962–1965.
Konsiilin kutsui koolle paavi Johannes XXIII, ja se toi yhteen tuhansia katolisia piispoja joka puolelta maailmaa. Yhdessä – vaikkakaan ei aina yksimielisesti – he uudistivat kirkkoa monin tavoin. Tapahtui aggiornamento, kirkon päivitys moderniin maailmaan. Johannes XXIII onkin uudistusmielisten suosikkipaavi.
Vatikaanin II konsiili oli inspiroiva kokous monelle sellaiselle maallikkokatolilaiselle, joka toivoi vastaisuudessa pääsevänsä ottamaan enemmän vastuuta kirkossa. Se oli elähdyttävä kokemus myös monelle sellaiselle papille, joka ilahtui kuullessaan, että vastedes kirkossa noudatettaisiin suurempaa kollegiaalisuutta, mikä käytännössä merkitsisi sitä, että piispat kuuntelisivat papistonsa mielipiteitä ja paavi piispojen kantoja ennen asioista päättämistä.
Eräitä liikkeitä näihin suuntiin tehtiinkin, mutta pian uudistukset alkoivat hidastua. Varsin yleiseksi on tullut käsitys, että paavi Johannes Paavali II (1978–2005) ja hänen seuraajansa Benedictus XVI ovat suorastaan tarkoituksella pyrkineet panemaan kapuloita konsiilin ajamien uudistusten rattaisiin.
Etenkin Benedictus on torjunut uudistajien puheet siitä, että konsiili olisi radikaalisti muuttanut kirkkoa. Hän on sen sijaan halunnut puhua konsiilista osana yhtä suurta jatkumoa.
Toinen erityisen merkittävä ilmiö on ollut 2000-luvun alusta ilmi tullut laajamittainen alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja siihen syyllistyneiden pappien ja heitä suojelleiden piispojen suuri joukko.
Skandaalin julkitulo on lisännyt kiinnostusta katolisen kirkon muutosta ajavia liikkeitä ja yhdistyksiä kohtaan varsinkin Yhdysvalloissa, Irlannissa, Saksassa ja Itävallassa.
Kriittisillä katolilaisilla on useita erilaisia järjestöjä, mutta ehkä suurimmat ja tunnetuimmat niistä ovat kansainvälinen We Are Church -liike ja vahvimmin Yhdysvalloissa vaikuttava Voice of the Faithful.
Näistä ensin mainittu tunnetaan saksankielisellä alueella nimellä WirSind Kirche. Se sai alkunsa vuonna 1995 Itävallassa, Saksassa ja Etelä-Tirolissa suoritetusta nimienkeräyksestä Itävallassa paljastuneiden hyväksikäyttötapausten jälkeen.
Kansainvälinen We Are Church -liike perustettiin Roomassa vuonna 1996. Silloin hyväksytyssä ohjelmajulistuksessa asetettiin tavoitteeksi kirkko, joka arvostaisi osallistumista ja kaikkien uskovien tasa-arvoisuutta.
Liikkeen tavoitteena on taistella klerikalismia eli papiston roolin ja aseman ylikorostamista vastaan. Kaikkien virkojen olisi oltava avoinna niin miehille kuin naisille, ja selibaatista olisi tehtävä valinnainen.
Ohjelmassa toivottiin myös kirkkoa, joka suhtautuisi positiivisesti seksuaalisuuteen ja olisi sitoutunut sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ihmisoikeuksiin. Kirkko ei myöskään saisi marginalisoida omia jäseniään.
We Are Church -liike on pyrkinyt aktiivisesti vuoropuheluun piispojen kanssa, järjestänyt mielenosoituksia, avoimia luento- ja keskustelutilaisuuksia sekä julkaissut vuosien mittaan useita paimenkirjeitä ja kannanottoja.
Liikkeellä on yksi selvä sankarihahmo, jonka ajattelua liikkeessä arvostetaan yli muiden: sveitsiläinen teologi Hans Küng, joka Benedictus XVI:n paaviksi tulon viisivuotispäivänä viime huhtikuussa julkaisi kirpeästi paavia arvostelevan avoimen kirjeen. Piispojen joukossa liikkeellä ei ole ollut monta ystävää, mutta viime kuukausina on alkanut näyttää siltä, että Wienin kardinaali Christoph Schönborn olisi alkanut osoittaa ymmärrystä liikkeen tavoitteita kohtaan.
We Are Church -liikkellä ei ole henkilöjäseniä, vaan se koostuu eri maissa ja niiden erilaisissa katolisissa kulttuureissa toimivista itsenäisistä ja autonomisista ryhmistä. Näillä ryhmillä voi olla muitakin tavoitteita kuin ne, jotka mainitaan Rooman julistuksessa, mutta kansainvälistä yhteistyötä tehdään julistuksen pohjalta.
Liikkeen kotisivuilla on linkki myös Suomeen. Täällä liikettä on edustanut noin vuodesta 2004 lähtien Katkirkko (www.katkirkko.net), joka tunnetaan erityisesti kampanjastaan saada maasta karkotettu isä Jan Aarts takaisin Suomeen. Katkirkon suhtautuminen vuosina 2001–2008 Suomen katolilaisten piispana toimineeseen puolalaiseen Jozef Wróbeliin oli äärimmäisen kriittinen. We are Churchin.
Katkirkon aktiivisuus aleni heti Wróbelin lähdettyä Suomesta ja Teemu Sipon tultua uudeksi piispaksi. Tällä hetkellä Katkirkon sivut eivät ole toiminnassa, vaikka linkki toimiikin. We Are Church -liikkeen yhteyshenkilönä Suomessa toimii Katkirkon perustaja Giovanni Politi.
Yleensä yhdessä maassa on vain yksi liikkeen jäsenryhmä, mutta esimerkiksi Ruotsissa on kaksi, Katolsk Vision ja Vi är också Kyrkan.
Huomattavaa on, että vasta vähän aikaa sitten kommunismin ikeen alta vapautuneen itäisen Euroopan maissa Kroatiaa lukuun ottamatta liikkeellä ei vielä ole aktiivisia yhteysryhmiä. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa sen, että konservatiivinen Opus Dei taas toimii jo jokaisessa itäisen Euroopan maassa.
Kaikkiaan We Are Church on hyvin eurooppalainen liike.
Epäluulot, luottamuspula ja suorat uhkaukset ovat kohdistuneet myös rehellisiin pappeihin.
Voice of the Faithful sen sijaan syntyi Massachusettsissa Yhdysvalloissa vuoden 2002 pedofiiliskandaalin paljastumisen yhteydessä. Se alkoi noin 30 paljastuksista järkyttyneen seurakuntalaisen keskusteluryhmänä erään kirkon kellarissa Wellesleyn kaupungissa. Vain muutama kuukausi myöhemmin sillä oli jo 25 000 rekisteröityä jäsentä 40 Yhdysvaltain osavaltiossa ja 21 maassa ympäri maailman.
Järjestön nopea kasvu oli pitkälti sen hyvin toimivan kotisivun ansiota ja kertoi luonnollisesti myös tavallisten katolilaisten tarpeesta löytää foorumi, jolla käsitellä muiden samanhenkisten kanssa kirkon muutokseen liittyviä toiveitaan ja ajatuksiaan.
Voice of the Faithful ei tavoittele kirkon opin muuttamista, vaan se pyrkii ennen muuta rakentamaan siltoja ja palauttamaan luottamuksen maallikoiden ja kirkon johdon välille. Tuo luottamus kärsi pahoin pedofiiliskandaalin käsittelyn aikana.
Pahennusta herätti etenkin se, että Bostonin kardinaali Bernard Law, jonka todettiin oikeudessa syyllistyneen pappien rikollisen toiminnan peittelyyn, nimitettiin Vatikaanissa korkeaan asemaan jouduttuaan luopumaan Bostonin arkkipiispuudesta.
Järjestön pyrkimyksenä on rakentaa kirkkoa, ei repiä sitä alas. Liike on sitoutunut toimimaan kirkon sisällä ja lisäämään maallikoiden panosta kirkon maallisten asioiden kuten talouden, henkilöstön ja hallinnon hoitamisessa.
Voice of the Faithful -järjestöllä on kolme virallista tavoitetta. Tärkein tehtävä on tukea seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Tätä tehtävää se hoitaa esimerkiksi järjestämällä kuuntelutilaisuuksia, joissa uhrit voivat turvallisessa ympäristössä kertoa kokemuksistaan. Se myös kerää varoja, valvoo piispojen toimintaa sekä järjestää erityismessuja ja rukoushetkiä.
Toinen tärkeä tehtävä on tukea ja kannustaa rehellisiä pappeja, jotka muodostavat kuitenkin valtaosan papeista. Järjestö muistuttaa, että myös kunnolliset papit ovat joutuneet kärsimään rikollisten virkaveljiensä toimista; epäluulot, luottamuspula ja suorat uhkaukset ovat kohdistuneet myös heihin.
Järjestön kolmas iso tehtävä on osallistua katolisen kirkon rakenteelliseen muutokseen. Se ei halua antaa piispojen enää jatkaa ilman valvontaa ja tilivelvollisuutta samoja huonoja käytäntöjä, jotka johtivat kirkon nykyiseen kriisiin. Järjestö vetoaa erityisesti Vatikaanin II konsiiliin ja sen maallikkojen roolia kirkossa koskevaan teologiaan.
Molemmat liikkeet, We Are Church ja Voice of the Faithful ovat varsin maltillisia tekijöitä kriittisten katolilaisten kentässä. Niille on tärkeää pitää yllä vuoropuhelua piispojen kanssa eivätkä ne ole ensimmäisenä sanomassa irti toimivia yhteyksiä.
Hyvä esimerkki tästä ovat vuonna 2002 eräällä Tonavaa purjehtineella laivalla tapahtuneet katolisten naispappien vihkimykset ja seuraavana vuonna tapahtuneet naispiispojen vihkimykset.
We Are Church ei halunnut kytkeä nimeään näihin tapahtumiin, jotta sen dialogiyhteys virallisen kirkon kanssa säilyisi.
Mikko Ketola
Jaa tämä artikkeli: