Luterilaisuuden loppuko?
Hiljattain julkaistiin Jyri Komulaisen ja Mika Vähäkankaan, kahden teräväpäisen tutkijan, toimittama kirja Luterilaisen Suomen loppu? Kirjassa seitsemän karvaista miestä väittää, että maahanmuuton seurauksena Suomi moniarvoistuu vauhdilla. Monet kantasuomalaiset kokevat tämän uhaksi, mutta kirkolle se voisi olla hyvä mahdollisuus. Suurin osa maahanmuuttajista eli mamuista on kristittyjä, ei muslimeja. Kristittyinä he tuovat myös omat uskontulkintansa ja jumalanpalvelustapansa, jotka voivat olla piristysruiske luterilaisille.
Kirja on saanut lööpinkaltaisen nimen, joka ei kuvaa sen keskeistä sanomaa. Suomi on luterilainen maa, ja kaikesta huolimatta myös säilyy sellaisena. Kirjassa jää myös turhan vähälle huomiolle se, että kirkko aloitti maahanmuuttajatyön jo 1970-luvulla vietnamilaisten ja chileläisten pakolaisten keskuudessa. Aluksi toiminta oli auttamista, vähitellen se kasvoi hengelliseksi tukemiseksi. Nykyisin mamu-työ läpäisee kirkon koko organisaation keskushallinnosta paikallisseurakuntiin.
Luterilaisen Suomen loppu? -kirja sisältää terävää argumentointia ja terveitä haasteita. Se paljastaa ateistien suosiman sekularismin, jossa uskonnot karkotetaan kotien sisäpuolelle, alistavaksi. Toisaalta se osoittaa joidenkin liberaalien suosiman pluralismin, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat samaa, älyllisesti epärehelliseksi uskontojen kohtaamisen malliksi.
Kirjoittajat haastavat rohkeasti myös luterilaisten kansankirkkoidean. Sen pysyvänä kiusauksena on nationalismi, jossa aito isänmaanrakkaus vääristyy helposti ahtaaksi kansallismielisyydeksi. 1930-luvun saksalaiset kristityt käyvät varoittavasta esimerkistä. Muistammeko, että luterilaisen kirkon tunnustama kristinusko on pohjimmiltaan kansojen välinen ja maailmanlaajuinen?
Monet mamu-kristityt tunnustavat karismaattisuutta tai evankelioivaa käännytyskristillisyyttä. Heidän mielestään me luterilaiset olemme kovasti hengellisen ja moraalisen herätyksen tarpeessa. Siksi nyt pitää tietää, keitä olemme ja mitä uskomme. Silloin osaamme kertoa, miksi väitteet suruttomista suomalaisista ovat hätäisiä. Silloin uskallamme myös oppia uutta itsestämme ja toisista. Ja Jumalasta.
Jaa tämä artikkeli: