Tulkintariita. Luther-säätiö väittää, että kirkko on luopunut luterilaisesta tunnustuksesta, kun taas sillä itsellään on oikea tulkinta. Historiantutkija Esko M. Laineen mukaan säätiö ei itsekään pidä kiinni alkuperäisestä tulkinnasta. Rovasti Matti Väisänen vihittiin säätiön piispaksi maaliskuussa. Kuva: Seppo J. J. Sirkka
Luther-säätiö virkavallan asia?
Luther-säätiö olisi poliisiasia, jos luterilainen tunnustus käsitettäisiin nyt kuten 1600-luvulla.
Evankelis-luterilaisen kirkon ja Luther-säätiön välisen kiistan ytimessä on raamattunäkemyksen lisäksi tulkintaerimielisyys Tunnustuskirjoista, joihin luterilainen uskonoppi on niitattu. Erityisenä kiistanaiheena on naispappeus. Säätiö uskoo, että sillä on hallussaan alkuperäinen ja oikea tulkinta.
Kirkkohistorian dosentin Esko M. Laineen mukaan Luther-säätiön käsitys luterilaisista Tunnustuskirjoista on kuitenkin historiallisesti kestämättömällä perustalla. Tämä johtuu suurelta osin tavasta, jolla ennen 1800-lukua tulkittiin reformaattori Martti Lutherin luomaa niin sanottua regimenttioppia.
– Kun luterilaisuus syntyi, ei ollut olemassa valtiota sellaisena kuin me sen tunnemme. Sen sijaan keskeisenä oli Jumalan asettama esivalta, joka jakautui kahteen osaan, hengelliseen ja maalliseen. Nämä olivat saman asian kaksi eri puolta, Laine sanoo.
Luterilaisuus tuli Suomeen 1527, kun kuningas Kustaa Vaasa liittyi reformaation. Uusi uskonto tuli meille kuninkaan määräyksestä. Siten luterilaisuus oli käsitteellisesti yhtä paljon poliittinen kuin hengellinenkin. Niinpä Ruotsin vuoden 1634 hallitusmuoto teroitti: ”Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa ovat arvollisen, sopuisan ja pysyvän hallituksen vahvin perusta.”
– Esimerkiksi 30-vuotiseen sotaan osallistumista perusteltiin sillä, että se oli kristityn velvollisuus, Laine kuvailee.
Koska hengellinen ja maallinen valta olivat saman asian kaksi eri puolta, myös jokainen rikos piti sovittaa sekä hengellisesti että maallisesti.
Kenellä sitten on ylin valta päättää ja säätää, miten Tunnustuskirjoja pitää tulkita?
– Alkuperäisessä Tunnustuskirjojen synty-ympäristössä tämä valta oli valtiopäiville kokoontuneella pappissäädyllä, Esko M. Laine sanoo.
Tulkinta oli siis viime kädessä maallisen esivallan asia. Sovinnonkaavana tai Yksimielisyyden ohjeena tunnettu luterilaisen tunnustuksen oikeaa tulkintaa koskenut asiakirja oli sekin nimenomaan kuninkaan vahvistama.
– 1600-luvulla ei olisi voinut tapahtua niin, että sen jälkeen kun kuningas on vahvistanut yksimielisyyden, joku uppiniskainen porukka olisi jatkanut omaa oikeassa olemistaan enemmistön kustannuksella.
– Samoin on selvä, että jos nyt eläisimme 1600-lukua, Luther-säätiön piispanvihkimykseen olisi kutsuttu poliisi hajottamaan laitonta kansankokousta.
– Jos Luther-säätiö lukisi Tunnustuskirjoja alkuperäisellä tavalla, oman piispan vihkiminen merkitsisi maanpetosta, josta seuraisivat kunnian ja omaisuuden menettäminen sekä maastakarkotus.
– Nykyään tilanne on sikäli toinen, ettemme voi soittaa poliisille tai tehdä Luther-säätiöstä rikosilmoitusta, vaikka kyseessä on alkuperäisen tulkintatavan kannalta ennen muuta laiton virkavallan anastaminen.
Kiinnostavaa on, että Luther-säätiön historialliset juuret ulottuvat vain 1800-luvulle.
– Tuolloin syntyi ensi kertaa sellaisia herätysliikkeitä, jotka puolustivat kirkkoa asettumalla sitä vastaan, Esko M. Laine sanoo.
Tätä aiemmin mikään kansanliike ei ollut vedonnut Tunnustuskirjoihin, jotka aiemmin olivat edustaneet nimenomaan virkavallan kuollutta uskoa.
– Pietistien mielestä ainoa ilmoitus oli Pyhän Hengen ilmoitus, ja Tunnustuskirjoilla he olisivat pyyhkineet takapuolensa.
Vuonna 1873 Suomen luterilaiseksi evankeliumiyhdistykseksi (Sley) järjestäytynyt evankelinen herätysliike kuitenkin vetosi oikeaoppisuuteen. Luther-säätiö on nimenomaan evankelisen herätysliikkeen kainalossa kuteva yhdistys.
– 1800-luvulla yhteiskunta muuttui nopeasti, ja tällöin uudet herätysliikkeet syntyivät vastustamaan yhteiskunnallista modernisaatiota. Tästä näiden liikkeiden kirkkokritiikissäkin on kyse.
Laineen mukaan modernisoitumisen vastustaminen on historiassa aina ollut marginalisoitumisen pelkoa. Marginalisoituminen puolestaan merkitsee radikalisoitumista.
Juhani Huttunen
Jaa tämä artikkeli: