Maahanmuuttajat mahdollisuus kirkolle
Piispainkokouksen sihteeri, dosentti Jari Jolkkonen toteaa kolumnissaan Luterilaisuuden loppuko? (VL 3.9.) kirkon maahanmuuttajatyön kolmenkymmenen vuoden taipaleen johtaneen siihen, että maahanmuuttajatyö läpäisee nyt jo koko kirkon organisaation keskushallinnosta paikallisseurakuntiin. Vantaan seurakuntien maahanmuuttajatyöstä vastaavana työntekijänä pidän väitettä arveluttavana.
Työala tarjoaa ainutlaatuisen näköalapaikan, josta voi seurata suomalaisen yhteiskunnan muutosta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista monikulttuuriseksi, -arvoiseksi ja -uskontoiseksi yhteiskunnaksi. Kysyä sopii, miten evankelisluterilainen kirkko aikoo pysyä mukana nopean yhteiskunnallisen muutoksen tahdissa. Halutaanko kirkon pohjimmiltaan universaali sanoma ajanmukaistaa siten, että sillä on jotain merkityksellistä ja ymmärrettävää sanottavaa nyky-yhteiskunnassa? Yksi näistä kysymyksistä on suhde maahanmuuttoon ja ihmiset, jotka ovat osa ilmiötä.
Jolkkonen on oikeilla jäljillä siinä, että maahanmuuttajatyön tulisi läpäistä kaikki kirkon organisaatiotasot. Kokopäivätoiminen seurakuntien maahanmuuttajatyöntekijä on tällä hetkellä vain alle 15 seurakunnassa. Tosin näistäkin työntekijöistä vain pieni joukko voi keskittyä puhtaasti maahanmuuttajatyön kysymyksiin. Useimpien työnkuva pitää sisällään runsaasti muita seurakuntien kansainväliseen vastuuseen kuuluvia tehtäviä.
Osa seurakunnista on nimennyt maahanmuuttajatyön vastuuhenkilön, joka hoitaa tehtävää muun toimenkuvansa ohella. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että vastuunkantajaksi on lähestulkoon aina nimetty diakoniatyöntekijä.
On selvää, että diakoniatyössä on ammattitaitoa erilaisuuden ja inhimillisen hädän kohtaamiseen, mutta maahanmuuttajatyö on paljon muutakin kuin kotoutumisongelmien ratkomista. Se pitää sisällään koko inhimillisen elämän kirjon iloineen ja suruineen, myös hengellisen ulottuvuuden. Mikä näin ollen estäisi seurakuntapastoreita tai nuorisotyöntekijöitä kohtaamaan maahanmuuttajien hengellistä etsintää ja tarvetta kokea hengellistä yhteyttä yli kansallisuusrajojen?
Maahanmuuttajatyön läpäisyperiaatteesta Vantaan seurakunnissa antaa osviittaa se, että tilastojen valossa ainoastaan alle prosentti seurakuntien jäsenistä on vieraskielisiä. Seurakuntien lähes 500 työntekijän joukko koostuu pääosin suomalaisista, alle prosentti työntekijöistä on taustaltaan muualta muuttaneita. Seurakuntien luottamushenkilöiden joukkoon ei kuulu yhtään maahanmuuttajaa.
Jumalanpalveluksiin, raamattupiireihin, avoimiin perhekerhoihin tai muihin ryhmiin osallistuu vain siellä täällä maahanmuuttajia. Toki on havaittavissa, että eletään pienten alkujen rohkaisevia päiviä: kansainvälisiä messuja, leirejä ja retkiä järjestetään. Vuoropuhelua ja ystävyyttä muslimien kanssa viritellään.
Moni kristitty maahanmuuttaja on tuonut esille, ettei ole löytänyt luontevaa kontaktia seurakuntaan ja on sen vuoksi hakeutunut muiden kirkkokuntien tilaisuuksiin. Kaikille avoimet tilaisuudet eivät tavoita niitä, jotka ovat tottuneet siihen, että heidät kutsutaan seurakunnan tilaisuuksiin ihmisläheisesti, henkilökohtaisella kutsulla, ei pelkkien lehti-ilmoitusten välityksellä.
Mielestäni maahanmuuttajissa piilee mahdollisuus vastavuoroiseen yhteyteen. Muualta muuttaneet voivat antaa luterilaiseen seurakuntaelämään piristystä monella eri tapaa. Seurakuntayhteys voi puolestaan tarjota maahanmuuttajalle yhden arvokkaan väylän kotiutua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Jaa tämä artikkeli: