Maailma muuttuu päivä kerrallaan
Kun Lääkärit ilman rajoja -järjestö lähti Kiberan slummista, Daniel Mogere ei voinut jättää sairaita ja orpoja yksin.
Aurinko on juuri noussut Afrikan toiseksi suurimmassa slummissa, Kiberassa. Alue sijaitsee Kenian pääkaupungin Nairobin läheisyydessä. Asukkaat heräilevät uuteen päivään ja moni varmasti pohtii, mistä löytää jotakin suuhun pantavaa.
Naiset tyhjentävät asumusten nurkilla pissa-astioita. Slummissa kukaan ei mene öisin vessaan. Ulkona liikkuminen on pimeällä vaarallista, yleisiä vessoja on yksi noin sataa asukasta kohden ja sitä paitsi niiden käyttämisestä pitää maksaa.
Kiberalainen Daniel Mogere, 30, kulkee mutaisilla ja kuoppaisilla kaduilla tottuneesti. Tämän tästä hän pysähtyy tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia jonkun kanssa. Kaikilla on huolia ja tarpeita, joista he haluavat kertoa Danille.
Dan on tuttu näky näillä kulmilla ja ihmiset ovat oppineet, että Dan auttaa aina, kun voi. Hänen puhelimensa soi jatkuvasti, ja hän on aina matkalla tapaamiseen tai kuljettamassa lääkkeitä tai ruokaa jonnekin.
Useimmiten hän on myöhässä. Työtä on liikaa ja resursseja liian vähän.
Daniel Mogere kasvoi maaseudulla Länsi-Keniassa. Kahdeksanlapsinen perhe hankki elantonsa viljelemällä maata. Dan on perheen vanhin poika ja 16-vuotiaana hän jäi pois koulusta auttamaan kotitöissä. Kun perheen isä sairastui syöpään, päävastuu perheen elättämisestä siirtyi Danille.
Parikymppisenä Daniel lähti Nairobiin etsimään töitä. Se oli hänelle ensimmäinen kerta erossa perheestä ja ensimmäinen kerta kotikylän ulkopuolella.
Niin kuin tuhannet Kenian pääkaupunkiin töiden perässä muuttavat, Dan päätyi asumaan Kiberaan. Pääkaupungin slummin likaisuus yllätti maalaispojan. Ja se, että ihan kaikesta piti maksaa.
”Kotikylässä vesi haettiin joesta, Kiberassa vesi ostettiin säiliöautosta. Kun minulla ei ollut rahaa käydä wc:ssä, tein tarpeeni muovipussiin”, Dan muistelee.
Töitä ei löytynyt. Se ei ole mikään ihme, sillä arviolta puolet Kiberan asukkaista on työttömiä. Dan kuuli tutultaan YK:n järjestämästä, nuorisolle suunnatusta kurssista, jolla opetettiin elämäntaitoja ja slummissa selviytymistä. Kurssilla Dan oppi, että rahaa voi ansaita keräämällä jätettä kadulta.
Kurssille pääseminen oli onnenpotku, eikä vähiten siksi, että oppilaille tarjottiin kurssipäivinä ilmainen lounas. Dan selviytyi ensimmäiset kuukaudet Kiberassa myymällä kadulta löytämiään muovipulloja jätekeskukseen. Säkillisestä muovia maksetaan muutama kymmensenttinen, mutta Dan oli tottunut elämään säästeliäästi.
”Kaikesta huolimatta ymmärsin slummissa, kuinka onnekas olen. Monilla ei ollut maailmassa ketään, ei läheisiä eikä perhettä. Moni kärsi erilaisista sairauksista tai huumeongelmista. Minulla taas on rakastava perhe kotona Länsi-Keniassa.”
Dan oli jo pienenä oppinut, että omastaan pitää jakaa muille. Kotitilalla pellolta löytyi useimmiten syötävää ja se jaettiin niiden kanssa, joilla ei ollut mitään. Kun Dan osti Kiberassa vettä, hän vei siitä osan sairastelevalle naapurilleen.
Sitten Dan tutustui Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijöihin, jotka palkkasivat hänet tulkiksi ja koordinaattoriksi hiv:n vastaiseen hankkeeseen.
Yli miljoona kenialaista elää hiv-tartunnan kanssa, mikä tarkoittaa liki seitsemää prosenttia väestöstä.
”Sairastuneisiin suhtaudutaan valtavan ennakkoluuloisesti, mikä johtaa siihen, että tartunnasta puhumista ja hiv-testejä vältellään. Erityisesti miehet suhtautuvat testeihin vastahakoisesti”, Dan selittää.
Projektissa Danin tehtävänä oli kulkea ovelta ovelle kertomassa hiv-testin merkityksestä. Osa suostui testattaviksi ja ne, jotka todettiin hiv-positiivisiksi, pääsivät mukaan järjestön lääkitys- ja ruoka-apuohjelmaan.
Danin vastuulla oli Kiberan asuinalueista kolme. Järjestön projekti oli suunniteltu kaksivuotiseksi ja sen päättyessä Danilla oli 400 omaa asiakasta. He olivat oppineet luottamaan Daniin ja siihen, että apua oli säännöllisesti saatavilla.
Lääkärijärjestö lähti Kiberasta vuonna 2006 ja samalla loppui myös ruoka-apu.
”Hiv-lääkitys on Keniassa nykyään ilmaista, mutta jotta voi ottaa lääkkeitä, pitää syödä. Monilla ei ollut mitään suuhun pantavaa”, Dan muistelee.
Hän alkoi etsiä muita tahoja, joilta kerätä varoja potilaille. Kuluneiden vuosien aikana Dan on luonut laajan kontaktiverkoston ja löytänyt lahjoittajia, joiden tuella hän avustaa hiv-positiivisia asiakkaitaan. Usein avustukset ovat tosin satunnaisia.
Daniel Mogeren alkuperäisistä potilaista on nyt jäljellä noin puolet. Osa on kuollut, osa muuttanut muualle. Dan vierailee potilaiden luona viikoittain. Kun Lääkärit ilman rajoja -järjestön hanke vielä toimi Kiberassa, hiv-potilaille tarjottiin myös keskusteluapua ja terapiaa.
Kun terapiaryhmät lakkautettiin, osa naispotilaista alkoi kokoontua tekemään yhdessä käsitöitä. Niitä myymällä he saavat kerättyä jonkin verran rahaa perheilleen. Dan saa silloin tällöin ulkomaalaisten kontaktiensa kautta myytyä suuria määriä käsitöitä Eurooppaan. Niillä rahoilla naisten perheet elävät monta kuukautta.
Kiberan kujilla kulkeminen vaatii tarkkaavaisuutta. Likavesi, jätteet ja ulosteet tekevät tiestä liukkaan, katulamppuja ei ole ja öisin on säkkipimeää.
”Illalla tästä kulkeminen on arpapeliä, Dan naurahtaa ja hyppää ojan yli seuraavalle, peltikattotalojen reunustamalle, hämärälle kujalle.”
Hän heilauttaa kangasverhon oviaukolta syrjään, tervehtii tuttavallisesti ja istuu sohvalle Mary Auma Onyonzin, 40, viereen.
Mary on yksinhuoltajaäiti, joka sai tietää olevansa hiv-positiivinen viisi vuotta sitten, kun Dan ilmestyi hänen ovelleen ja kannusti häntä tekemään testin. Silloin Mary vielä elätti lapsensa pesemällä naapuruston pyykkejä, mutta hiv-diagnoosi karkotti asiakkaat.
Nyt Mary tekee kuuden naisen ryhmässä koruja ja ompelee kangaskoreja. Myyntivoitoilla hän ruokkii niukasti lapsensa ja maksaa heidän koulumaksunsa. Kun Dan saa lahjoituksia, hän tuo Marylle ruokaa. Tänään Danilla ei tosin ole muuta annettavaa kuin aikaa ja myötätuntoa.
Mary Auma Onyonzin on synnyttänyt seitsemän lasta, joista ensimmäinen kuoli synnytyksessä. Hänen kodissaan, kahdeksan neliön huoneessa, asuu 13 ihmistä: Maryn lapset ja veli sekä muutama ottolapsi, jotka jäivät kuolleelta naapurilta Maryn huostaan.
Marylla todettiin hiljattain kohtusyöpä, ja Danin avustuksella hän on saanut jonkin verran hoitoa.
”Yritän nyt etsiä sponsoria, joka maksaisi Maryn jatkohoidot”, Dan kertoo.
Naisten käsityöpajalla Daniel Mogere käy vaihtamassa kuulumiset. Vankkarakenteinen, huivipäinen nainen, Felisters Odero, 51, istuu tuolilla ja pujottelee helmiä siimalankaan.
”Felisters on yksi harvoista projektin naisista, joka syö hyvin ja ottaa lääkkeensä säännöllisesti”, Dan kertoo.
Koska Felisters on niin hyvässä kunnossa, hän auttaa Dania ruoka-avustusten kuljettamisessa. Hän myös seuraa muiden potilaiden vointia ja raportoi Danille, kun jonkun tila heikkenee.
Felistersillä on kuusi lasta, joita hän elätti myymällä paistettua kalaa. Kun hiv-positiivisuus ilmeni, asiakkaat alkoivat karttaa Felistersiä ja kaupankäynti kävi mahdottomaksi.
”Periaatteessa syrjintää pyritään valvomaan Keniassa lain turvin, eikä esimerkiksi työntekijää saisi hiv-positiivisuuden vuoksi irtisanoa. Käytännössä sitä ei pystytä valvomaan”, Dan selittää.
Felisters kertoo, että hän haluaisi ostaa palan maata kaupungin ulkopuolelta ja päästä pois slummista. Hän valittaa, että käsitöitä on vaikea saada kaupaksi ja rahat ovat loppumaisillaan. Slummissa harvalla on varaa ostaa käsitöitä ja Nairobin keskiluokkaisille ja turisteille suunnatuissa basaareissa kojun vuokraaminen maksaa liikaa.
Pienen kävelymatkan päässä työpajalta sijaitsee hiv-positiivisen yksinhuoltajaäidin, Benta Agolan, 40, perustama ala-aste.
”Hiv-positiiviset suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Sairaus aiheuttaa häpeää ja usein perheet lakkaavat lähettämästä lapsiaan kouluun”, Daniel Mogere kertoo.
Bentan koulun oppilaat tulevat hiv-positiivisista perheistä ja osa lapsista on viruksen kantajia. Koulussa on yksi luokkahuone, joka on jaettu sermillä kahteen osaan. Toisella puolella opiskelevat 3–5-vuotiaat, toisella isommat lapset. Vanhimmat ovat kymmenvuotiaita. Lapset lukevat seinänlautojen väleistä heikosti vilkkuvan päivänvalon kajossa, sillä sähkövaloa ei ole.
”Kun tapasin Danin, olin tosi heikossa kunnossa. Hän sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pystyn huolehtimaan lapsistani ja nousemaan vielä jaloilleni. Se, että joku välitti, antoi toivoa”, Benta muistelee.
Ennen sairastumistaan Benta Agolan oli työskennellyt opettajana. Päästyään lääke- ja ruokaprojektiin hän alkoi voida paremmin ja pystyi palaamaan töihin.
”Halusin auttaa muita, kun minuakin oli autettu”.
Benta halusi tarjota hiv-positiivisten perheiden lapsille turvallisen ympäristön, jossa heidät hyväksytään. Nyt ala-aste, jota Benta kutsuu Pikku enkeleiden kouluksi, on ollut toiminnassa muutaman vuoden.
Koulussa lapsille tarjotaan mahdollisuuksien mukaan lounas ja hiv-positiivisten lääkityksestä huolehditaan. Osa oppilaista pystyy maksamaan koulumaksuja, mutta rahat ovat täälläkin vähissä. Joskus ulkomaalaiset vieraat tuovat ruokapaketteja tai joku yksittäinen lahjoittaja antaa rahaa.
Kun ensimmäinen Daniel Mogeren potilaista menehtyi, lapset jäivät omilleen ja Dan alkoi etsiä heille sijoituspaikkaa. Maalta, puolen tunnin ajomatkan päässä Nairobista, lapsille löytyi uusi koti Tunzan orpokodista. Dan on sittemmin vienyt Tunzaan lisää lapsia ja käy silloin tällöin heitä tapaamassa.
”Pahinta on se, kun perheet eivät välitä. Kun vanhemmat kuolevat aidsiin, sukulaiset eivät halua ottaa heidän lapsiaan hoidettavakseen”, Dan kertoo.
Matka Tunzan kodille taittuu bussilla, viimeiset pari kilometriä peltoja pitkin kävellen. Dan kuljettaa mukanaan yskänlääkettä ja terveyssiteitä. Pikkupojat juoksevat portille vastaan ja muutama teini-ikäinen tyttö kurkkii rakennuksen ovelta ujosti. He ottavat terveyssiteet vastaan hermostuneesti kikattaen.
Orpokotia ylläpitää 56-vuotias Diminah Khasiala, “Mama Tunza”. Diminah työskenteli 1990-luvulla siivoojana. Hän löysi kerran roskia ulos viedessään jätteiden seasta hylätyn vauvan. Mama Tunza teki lapsesta ilmoituksen viranomaisille, jotka ehdottivat, että hän itse ottaisi vauvan hoiviinsa.
Nyt Mama Tunzan kodissa on 120 lasta. Alkuun lapset asuivat hänen kodissaan Kiberassa, myöhemmin lapsimäärän kasvaessa hankittiin ulkomaalaisten lahjoitusten avulla pieni maatila kaupungin ulkopuolelta.
Lastenkodissa on kaksi suurta salia, joista toisessa nukkuvat pojat, toisessa tytöt. Ulkokatoksessa työskentelee kokki, joka keittää avotulella valtavassa kattilassa papuja ja ugalia, maissijauhosta tehtyä paksua puuroa. Sillä saa vatsan täyteen halvalla.
Mama Tunza on ylpeä lapsistaan. Isommista ottolapsista muutama opiskelee jopa yliopistossa.
Opiskelu kiinnostaa myös Daniel Mogerea. Ei siksi, että se takaisi hänelle paremmat uramahdollisuudet tai toimeentulon. Hän haluaa vaikuttaa kotimaansa hyvinvointiin. Opinnot ulkomailla olisivat paras vaihtoehto.
”Meillä on mahdollisuus tulla omavaraiseksi ja löytää ratkaisuja ongelmiimme, mutta tarvitsemme lisää tietotaitoa”, Dan pohtii.
Pari vuotta sitten Dan perustikin järjestön, joka etsii ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja heille työpaikkoja Keniassa. Danin kontaktien kautta Nairobissa on työskennellyt muun muassa ruotsalaisia lääketieteen opiskelijoita. Ulkomaalaiset tuovat mukanaan paljon kaivattua tietoa.
”Tarvitsemme vapaaehtoisia toimimaan kouluttajina ja opettajina. Tiedon jakamisella on valtava merkitys.”
Hiv-positiivisten, lastenkodin ja vapaaehtoisten koordinoimisen lisäksi Dan toimii tyttöjen sukupuolielinten silpomista ehkäisevässä tiedotushankkeessa. Jos avustuksia on tullut hyvin, Dan kokkaa kotonaan suuret määrät ugalia ja vie sitä kodittomille.
Kenian valtavat tuloerot ja korruptio turhauttavat Dania.
”On käsittämätöntä, että maassa, jossa puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kansanedustajat tienaavat kuukaudessa tuhansia dollareita. Sosiaalinen omatunto on nyky-Keniassa tuntematon käsite. Kolonialismin peruja ajatellaan, että alista tai sinut alistetaan.”
Myös tavalliselle kolmekymppisen miehen elämälle jää välillä aikaa. Silloin Daniel Mogere tapaa ystäviään ja lähtee silloin tällöin tanssimaan Nairobin yöelämään. Hän haluaisi mennä naimisiin ja perustaa perheen. Sitä ennen hän haluaa kuitenkin käydä yliopiston ja perustaa turvakodin katulapsille.
”Tiedän, ettei maailmaa muuteta päivässä. On hetkiä, jolloin haluaisin heittää hanskat tiskiin. On äärimmäisen turhauttavaa, kun tuntuu, etten ponnisteluista huolimatta saa kaikkea hoidetuksi, eikä mikään riitä. Vaikeinta on silloin, kun joku kuolee siksi, ettei ole rahaa ostaa lääkkeitä, Dan kertoo.”
Paahteinen, pitkä päivä Kiberassa on taittunut illaksi ja Dan alkaa tehdä lähtöä kohti kotia. Sitä ennen hänen täytyy vielä koukata läheisen lääkäriaseman kautta. Dan on saanut lahjoituksena mikroskoopin ja sitä tarvitaan asemalla. Puhelin pirisee ja hän on taas myöhässä.
Jaa tämä artikkeli: