Entisen asunnottoman Anteron elämässä kylmässä metsässä yöpyminen merkitsi käännekohtaa.

Maailmalla muovikassi kourassa

Anterolla on katto päänsä päällä, muttei vielä kotia.

• 13.10.2010 09:10
• Ulla-Maija Vilmi
• Hans von Schantz

Viisikymppisestä Anterosta tuli asunnoton kahdeksan vuotta sitten. Perheelle oli kertynyt vuokravelkoja niin, että asunnosta tuli häätö. Samalla tuli ero vaimosta.

Anteron vaimo, jolla oli pitkäaikainen työsuhde, sai työsuhdeasunnon ja pelastautui lasten kanssa sinne. Antero jäi ilman asuntoa.

— Sain lähteä liikkeelle muovikassi kourassa. Pyöriskelin kavereiden luona. Harrastin ulkona nukkumista. Toisinaan nukuin leirintäalueella teltassa. Talvella kiersin juoppokavereiden luona. Joskus nukuin rappukäytävässä.

Nuorena miehenä Anterolle oli tullut tavaksi juoda kerran pari kuukaudessa. Se meni usein humalajuomisen puolelle. Niinpä hän asunnottomana ollessaan sujahti helposti rapajuoppojen seuraan. Nykyään hän on tyytyväinen siitä, ettei kukaan tarjonnut hänelle milloinkaan huumeita. Mutta Anteron koko elämä ei ole missään tapauksessa kiertynyt pelkästään juomisen ja siitä eroon pyristelemisen ympärille.

Antero syntyi Pohjanmaalla, mutta hänen ollessaan vielä lapsi yrittäjäperhe muutti Etelä-Suomeen.

— Isäni toimi autokorjaamoalalla. Niihin töihin minäkin siirryin heti koulun jälkeen. Välillä yrityksiä oli kaksikin.

Yrittämisessä alkoi ongelmakierre 1980-luvulla, jolloin Antero sanoo olleensa vielä melkein kakara.

— Kaikkea piti yrittää, kun rahaa sai pankista niin helposti. Sitten kohta jouduttiin maksamaan korkoa korolle ja vekselillä vekseliä. Ylivelkaantuneena en pystynyt enää hoitamaan asioitani. Jouduin velkavankeuteen. Jälkiviisaasti voi tietysti ajatella, että olisi pitänyt aikaisemmin huomata, missä oikein mennään.

Luottotiedot menivät ennen 1990-luvun taloudellista lamaa.

— Sen jälkeen elettiin vähillä rahoilla ja pienesti. Välillä haettiin sosiaalitoimistosta apua, välillä ei.

Juoppoporukoissa liikkuessa alkoholinkäyttö lisääntyi. Kaksiviikkoiseksi venyneestä juomaputkesta vuonna 2005 tuli käännekohta.

— En jaksanut enää. Väsyin siihen menoon ja menin metsän reunaan nukkumaan.

Siitä, mitä sitten tapahtui, Anterolla ei ole muistikuvia. Joku kuitenkin törmäsi lopulta kuusen juurella makaavaan mieheen, ja hänet toimitettiin Peijaksen sairaalaan.

— Ruumiinlämpöni oli laskenut niin alas, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Siitä, miten hypotermiaani hoidettiin Peijaksessa lämpöpeitteellä ja minua ruokittiin letkuilla, en muista mitään.

Toistakymmentä päivää myöhemmin Antero vietiin jatkohoidettavaksi Katriinan sairaalaan.

— Siellä seurattiin, tehoavatko lääkkeet ja lähteekö veri kiertämään vai pitäisikö jalkani osittain amputoida. Sekä käteni että jalkani olivat menneet metsässä maatessa mustiksi.

— Minulle oli selvää, etten halua pyörätuoliin enkä halua edes keppejä. Halusin liikkua omin voimin, ja aloin aktiivisesti kuntouttaa itseäni. Ehkä se, että olin kaikesta huolimatta hyvässä kunnossa, ratkaisi toipumiseni.

Taistelu jalkojen kuntoutumiseksi jatkui Järvenpään Aino-kodissa.

— Sitten yritin päästä asumaan tavalliseen vuokra-asuntoon. Törmäsin siihen, ettei se ole mahdollista, kun luottotietoni eivät ole kunnossa.

Niinpä asuminen on järjestynyt lähinnä asuntolatyyppisissä paikoissa. Tosin välillä Antero asui myös muualla, kun teki töitä luontaisetupalkalla. Viimeiset puolitoista vuotta hän on asunut tuetun asumisen yksikössä A-kiltakodissa.

Siellä Anterolla on siisti yksiö. Hän on kalustanut sen kierrätyskeskuksesta hankkimillaan tai lehti-ilmoituksista löytämillään huonekaluilla. Samalla tavalla käytettyinä ovat löytyneet tietokone, televisio ja radio.

— Viritinvahvistin oli rikki, mutta korjasin sen. Olen tottunut rakentelemaan kaikenlaista. Yleensä minun ei tarvitse teettää kenelläkään mitään, vaan teen itse.

Työtön Antero on mukana kuntouttavassa työtoiminnassa: hän tekee asuintalonsa talonmiehen työt. Alkoholin käyttö on taakse jäänyttä elämää.

— Jokaisella on vain yksi elämä. Miksen eläisi sitä mahdollisimman hyvässä kunnossa? Olisin valmis muuttamaan muualle ja lähtemään omilleni. Mutta se ei onnistu ennen kuin saan velka-asiat järjestykseen.

Vaikka Antero on moneen asiaan tyytyväinen, ei aivan kaikki ole mallillaan. Hän kokee nykyisen asumismuotonsa sen verran nöyryyttäväksi, ettei halua tuoda sinne lapsiaan tai naisystäväänsä.

— En ole myöskään niin sinisilmäinen, että muuttaisin naisystävän luo. En halua joutua tilanteeseen, jossa minulle jonkin sanaharkan jälkeen osoitettaisiin ovea, ja olisin taas maailmalla muovikassi kädessä.

Haastatellun nimi on muutettu.