Mikael Vänttisen ja Esa Ruotsalaisen parisuhde ja koti siunattiin samalla kertaa.
Mahdumme kirkkoon
Mikael Vänttinen ja Esa Ruotsalainen toivovat keskinäistä kunnioitusta homokeskusteluun.
Kun keskustelu TV2:n Homoillan jälkeen kävi kiivaimmillaan, Helsingin Sanomat julkaisi Esa Ruotsalaisen ja Mikael Vänttisen allekirjoittaman mielipiteen ”Mahdumme samaan kirkkoon Päivi Räsäsen kanssa”. Kirjoittajat olivat pahoillaan kirkosta eroamisen aallosta ja kertoivat saaneensa kirkossa myönteistä kohtelua.
Rekisteröityään parisuhteensa ja muutettuaan uuteen asuntoon Esa ja Mikael olivat kutsuneet Hakavuoren seurakunnan eläkkeellä olevan kirkkoherran Eija Köntin siunaamaan kotinsa. Köntti oli ehdottanut, että parisuhde siunattaisiin samoin tein. Perheen ja ystävien kanssa vietetystä hetkestä tuli Esalle ja Mikaelille yksi heidän liittonsa peruskivi.
Ennemmin kuin homoseksuaaleja he kokevat olevansa helsinkiläisiä ja herttoniemeläisiä, Mikael oman työyhteisönsä määrittämänä yliopistolainen ja kumpikin vahvasti oman seurakuntansa jäseniä.
— Ajatus alakulttuuriin kuulumisesta ei ole meille tuttu. Elämme ihan tavallista elämää.
Laiva kääntyy hitaasti
”Ajattelemme, ettei suurta laivaa käännetä hetkessä, mutta sen kurssia voi tarkistaa”, kirjoittivat Esa ja Mikael mielipidekirjoituksessaan. He toppuuttelevat niitä, jotka kuvittelevat, että kirkko voisi muuttaa kulttuuriaan kerralla.
Tietenkin tuntuu vaikealta, kun itselle luonnollinen asia nostetaan epäilevien, jopa tuomitsevien katseiden kohteeksi. Toisaalta on tärkeää, että monelle edelleen vierasta asiaa käsitellään.
— Kaikki muutokset ovat kestäneet kirkossa kauan. Orjuudesta, rotujen yhdenvertaisuudesta tai naispappeudesta keskusteltiin kireästi vuosikymmeniä. Olemme samanlaisessa murrosvaiheessa, ja toivoisimme vain kunnioitusta erilaisille näkemyksille, Mikael sanoo.
— Kun peräänkuulutetaan moniäänistä kirkkoa, eri tavalla ajattelevien on opeteltava hyväksymään, että toiset ajattelumallit poissulkevaa vastausta ei ole.
Jyrkänteen reunalla
Esa ja Mikael eivät tunnista itseään hedonistiseksi mainitusta ihmiskuvasta. Homoseksuaalisuuteen sopeutuminen on ollut heille itselleen vähintään yhtä raskasta kuin se nyt näyttää olevan sen tuomitseville.
Esalle oma seksuaalinen suuntautuminen alkoi selvitä yläasteella.
— Kävin kirjaimellisesti kallionlaidalla ja mietin, hypätäkö alas. Meni kauan ennen kuin suostuin myöntämään homouteni edes itselleni. Nyt on jo itseluottamusta, mutta en ole sateenkaarilipun heiluttaja. Jossain vaiheessa päätin, että jos joku kysyy, en kiellä, mutta minulla ei ole mitään tarvetta tehdä siitä numeroa.
Mikaelille seurakuntanuorena oman homouden myöntäminen merkitsi kovaa painia: Hyväksyykö Jumala minut? Voinko itse hyväksyä itseni?
— Erilaisuuden tunnoissa kesti kauan ratkaista uskon ja identiteetin konflikti ja ymmärtää Raamatun homokielteisiltä vaikuttavien tekstien taustat. Toisaalta minulla oli vahva tunne, että Jumala hyväksyy minut tällaisena eikä vaadi minua kieltämään itseäni.
Perheen kova paikka
Homoseksuaalin itsensä jälkeen vaikeinta sopeutuminen on lähimmille. Esalta ja Mikaelilta kului kummaltakin vuosia ennen kuin asiasta puhuttiin vanhempien kanssa.
Esan äitiä huolestutti, mitä oma lapsi joutuisi erilaisuudestaan kärsimään. Piti surullisena haudata sekin toive, että Esa perustaisi perheen ja saisi lapsia.
Mikaelin kristityssä kodissa vanhemmat joutuivat kohtaamaan kysymyksen homoseksuaalisuudesta syntinä. Julkisuudessa esillä olevat homoseksuaalisuuden kärjistymät eivät tehneet sen pohtimista helpommaksi. Mitä tein väärin? kysyi Mikaelin äiti monen muun vanhemman tavoin.
Mikael kuuluttaa kristityn vastuuta, jotta syyllisyyttä ei nostettaisi lisää.
— Nyt käytävässä keskustelussa koen erityisen vääriksi puheet kasvu- tai kasvatushäiriöstä. Se syyllistää jo ennestään syyllistyviä vanhempia ja säikäyttää keskenkasvuisen, identiteettiään rakentavan nuoren.
Monessa perheessä homoseksuaalia lasta ihmetellään, kun ei suvussa ennen ole sellaisia ollut. Esan ja Mikaelin mielestä on paikallaan miettiä, miksi suvun poikamiehet olivat poikamiehiä tai naimattomat tädit naimattomia. Sama kysymys voi selittää myös joitakin onnettomia avioliittoja. Homoseksuaalisuudesta ei vain ole ollut sanoja eikä lupaa puhua.
Tavallista arkea
Esan ja Mikaelin kodissa eletään tavallista arkea. Työ vie kummaltakin vähän liikaa aikaa, mutta perjantairutiinit ovat vahvat: käydään kaupassa, siivotaan, mennään saunaan ja katsotaan televisiosta Kova laki. Ja riidellään, niin kuin missä parisuhteessa tahansa.
Tavallisessa arjessa oman erilaisuuden kohtaa kuitenkin vaikkapa vain virallisia lomakkeita täyttäessään. Kun siviilisäädyksi on merkittävä rekisteröity parisuhde, on pakko tulla kaapista ulos, tahtoipa tai ei. Siksi sukupuolineutraalissa avioliitossa on etunsa.
— Pelko siitä, että kohta maailmassa ei muita olekaan kuin homoja, kertoo ymmärryksen puutteesta, sanoo Esa.
— Puhe avioliitosta luomistyön jatkajana tuntuu varmasti kipeältä myös niistä aviopareista, jotka eivät voi saada lapsia, Mikael jatkaa.
Teologina Mikael kuitenkin ymmärtää keskustelun homoparien siunaamisen ongelmallisuudesta. Epäselvä siunaamisen teologia tuottaa epäselviä ratkaisuja.
Rajalinjoja vastaan
Esan ja Mikaelin löyhä suhde homoseksuaalien alakulttuuriin konkretisoituu, kun tapahtuu jotakin ikävää. Hyökkäys Pride-kulkuetta vastaan oli sellainen. Myös Homoillan jälkeinen keskustelu tuntui vaativan osallistumista.
— Yhteiskunta arkipäiväistää homoutta tuomalla julkisuuteen ja tv-sarjoihin karrikoituja hahmoja. Meidän ystäväpiirissämme on myös muutamia samaa sukupuolta olevia pareja, mutta heidänkin elämänsä on hyvin arkista. Tavallista kerrostaloasukkaan elämää, käydään lenkillä, hoidetaan lapsia, katsotaan telkkaria ja mennään nukkumaan, sanoo Esa.
Rajalinjojen takaa heittelyksi yltynyt keskustelu huolestuttaa Esaa ja Mikaelia.
— Vaikka kuinka vakavasti ajattelisi, että jokin asia on väärin, vastuullinen kristitty miettii, mitä siitä sanoo ja mitä sen sanominen aiheuttaa. Homoseksuaaleilla nuorilla on nelinkertainen itsemurhariski.
Jaa tämä artikkeli: