Peloton. Lapsi pitää muita vertaisenaan.

Majassa

• 08.07.2013 14:15

Pieni ystäväni on kasannut peitoista majan sohvan ja tuolien väliin. Tule sinäkin, innokas rakentaja pyytää minua. Ja niin kyykötämme hämärässä majassa ja syömme leikkieväitä.

Hän pitää minua vertaisenaan, ajattelen onnellisena, kun kerään hiljentyneessä kodissani peittoja paikoilleen. Yhteistä leikkiä ei haittaa yhtään, vaikka ikäeroa on lähes 70 vuotta. Päinvastoin. Ja kenen muun kuin lapsen kanssa minä nauraisin tai hulluttelisin – kuin lapsi! Tarvitsen tätä, samoin kuin sitä, että saan hoivata, olla tarpeellinen. Minua ravitsee lapsen rakkaus, joka on niin ehdotonta.

Silti vain sen varaan en kuitenkaan voi jäädä.

Vanhuus on elämänvaihe, jota tämän tästä joutuu hämmästelemään. Kun lapsena ja nuorena kaikki oli edessäpäin ja mahdollisuuksina, vanhana häämöttää jo peräseinä. Kuitenkin – kuten kaikkina ikäkausina – ihmisen monet puolet ovat vanhanakin läsnä, jotkut ehkä korostuneempina. Löydän itsestäni eri puolia: tasapainoisen ja ristiriitaisen, toiveikkaan ja pessimistin, rakastavan ja välinpitämättömän. En ole aina se, joka toivoisin olevani. Mutta toisaalta: elämä on opettanut suhteellisuudentajua.

Tässä elämänvaiheessa tulee pohtineeksi myös katoavaisuutta ja kuolemaa. Silti sitä toivoisi voivansa elää täydesti, elämän pienistä iloista kiitollisena. Ja toiveikkaana.

Mutta pimeitäkin hetkiä tulee, niitä ei kukaan voi väistää. Jospa silloin olisivat lohtuna Jeesuksen sanat opetuslapsilleen: ”Nouskaa, älkää pelätkö”.

Eeva Hurskainen

Kirkastussunnuntai