Saksasta löytyneessä maalauksessa neitsyt Maria kantaa Jeesus-lasta vielä sydämensä alla. Kuva on Mariantyttäret-yhteisön symboli.
Marian tiellä
Naantalissa on jo neljäkymmentä vuotta ollut Jeesuksen äitiä esikuvanaan pitäviä luterilaisia nunnia.
Siniseen pukuun ja huiviin pukeutuneisiin kahteen naiseen voi törmätä vaikkapa naantalilaisessa ruokakaupassa tai apteekissa. Näyttää siltä kuin naiset olisivat nunnia, mutta keitä he ovat ja mistä?
Voisiko parivaljakko olla Turusta tervehdyskäynnille tulleita birgittalaissisaria? Heitähän asui keskiajalla juuri Naantalissa, tuohon aikaan Suomen ainoassa luostarissa. Tarkemmin katsottuna naisten päähine ja vaatetus muutenkin näyttävät erilaisilta kuin birgittalaissisarten asu.
Vielä hämmentävämmäksi tilanne muuttuu, kun samat naiset osallistuvat tavalliseen sunnuntaimessuun Naantalin luterilaisessa kirkossa.
Sydämen äitejä
Ihmettelevä voi vain tarttua sinipukuista naista hihasta ja kysyä, keitä he ovat. Vastaus tulee suomeksi.
— Olemme Mariantyttäriä. Kotimme Mariavägen eli Mariatie on Naantalin keskustan ulkopuolella.
Puku on sininen siksi, että se on Neitsyt Marian väri.
Mariantyttäret on noin kuusikymmentä vuotta sitten Ruotsissa syntynyt yhteisö, johon kuuluu nykyään kolmisenkymmentä sisarta. Toimintaa on Ruotsin ja Suomen lisäksi myös Tanskassa. Yhteisön koko nimi on suomeksi Evankelisen Mariatien Mariantyttäret.
Ensimmäinen Mariantytär oli ruotsalainen Paulina Mariantytär (1903–1985), siviilinimeltään Gunvor Paulina Norrman. Hän oli sitä mieltä, että naisella on elämässään kaksi hyvää vaihtoehtoa: avioliiton solmineesta naisesta tulee perheenäiti ja naimattomasta naisesta hengellinen äiti.
Gunvorilla oli kokemusta myös työelämästä. Maatalousseminaarin jälkeen hän työskenteli ensin konsulenttina ja sitten huostaan otettujen tyttöjen kasvattajana.
Noin kolmekymmentävuotiaana Gunvor alkoi aavistaa, että Jumalan varaan jättäytyminen ja sydämen äitiys olisivat hänen kutsumuksensa. Esikuvaksi löytyi Jeesuksen äiti Maria, joka sanoi Jumalalle ”kyllä” yksinkertaisesti mutta kokonaisvaltaisesti: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sinä sanot.”
Yhteisöelämään valmistautuminen kesti Gunvorilta yli kymmenen vuotta. Sinä aikana hänelle selvisi, että luostarielämää oli elettävä keskellä maailmaa.
Elämäntavalle löytyi ymmärtäjiä myös luterilaisista papeista. Gunvorin kutsumukseen kuului pysyä luterilaisessa kirkossa, johon hänet oli lapsena liitetty. Yhteisön keskuspaikaksi tuli Vallby Ruotsissa.
Gunvorin elämän perusratkaisua on selitetty muun muassa hänen läheisellä suhteellaan yksinhuoltajaäitiinsä, jonka vaikeuksia ja kärsimystä tytär joutui läheltä seuraamaan. Gunvor syntyi kuopukseksi nelilapsiseen perheeseen, jonka isä kuoli pian traagisten vaiheiden jälkeen.
Uskon ja rukouksen varassa
Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun Mariantyttäret aloittivat yhteisön Naantalissa. Alussa Mariantyttäriä oli täällä kolme. Suomea taitamattoman ruotsalaissisaren oli kuitenkin vaikea kotiutua Naantaliin. Pääosan ajasta yhteisössä on ollut kaksi suomalaisnaista, jotka osaavat äidinkielensä ruotsin lisäksi hyvin myös suomea.
Mariantyttärien koti oli alkujaan kaupungin keskustassa.
— Aloitimme tyhjin käsin uskon ja rukouksen varassa. Sitten eräs nainen takasi meille pankkilainan. Sillä hankimme huoneiston kaupungista, sisaret kertovat.
Muutenkin Naantali — Nådendal eli Armonlaakso — tuntui osuvalta valinnalta Mariantyttärien kotipaikaksi Suomessa.
— Täällä on rukoiltu pitkään ja paljon. Sen tuntee.
Pikkukaupungin keskustassa elämisellä oli myös haittapuolensa.
— Kun ihmiset näkivät, että joku poikkesi sisarten luo, he alkoivat pohtia, mihin tämä tarvitsi sisarten apua ja rukousta ja mitä vaikeuksia ja ongelmia tämän elämässä mahtoikaan olla.
Rauhassa mutta ei piilossa
Vuonna 1987 Mariantyttäret siirtyivät Naantalin keskustasta Luonnonmaalle, josta he hankkivat aikaisemmin kunnalliskotina toimineen kiinteistön.
— Emme ole siellä piilossa, vaan esimerkiksi Naantalin matkaoppaat tietävät ja osaavat kertoa Mariavägenistä. Emme kuitenkaan ota vastaan vieraita bussilasteittain. Sitä me emme jaksaisi, kaksi vanhenevaa naista.
— Mutta voimme ottaa vastaan pieniä ryhmiä tai yksittäisiä ihmisiä ystävinämme. Haluamme keskittyä aina siihen ihmiseen, joka tulee luoksemme.
Ennen joulua kävijöitä on paljon. Sisarten perinteenä on rakentaa pienistä eläin- ja ihmishahmoista ja muista esineistä sekä luonnonmateriaaleista jouluseimi. Sen äärellä he haluavat kertoa vierailleen suuren sanoman.
— Joulua ei ole ilman pääsiäistä. Emme juhlisi Jeesuksen syntymää, jos hän ei olisi kuollut puolestamme ja ylösnousemisellaan antanut meille ihmisille toivon. Maria, tavallinen tyttö, joka antoi Jumalalle myöntävän vastauksen, muutti maailman.
Yhteisöelämää ja naapuriapua
Sisarten koti on keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen, vanha puutalo. Siellä he ottavat myös vastaan vieraitaan. Paremmin tutustuttaessa sisaret kertovat myös nimensä. He ovat sisar Elisabet ja sisar Janina.
Entisestä karjasuojasta kunnostetussa punaisessa piharakennuksessa on muutama vierasmakuuhuone ja kokoontumistila parillekymmenelle ihmiselle.
— Lähinaapurimme ovat ottaneet meidät hyvin vastaan. Heti muutettuamme joku tarjoutui leikkaamaan hoitoa vaille jääneet omenapuumme.
Naapurustosta on monta kertaa senkin jälkeen tullut ihmisiä tekemään kunnostustöitä talkoilla. Ja juuri kun pukujen ompeleminen alkoi muuttua mahdottomaksi käsivaivojen vuoksi, ilmaantui eräs nainen ompelijaksi.
Päärakennuksen kellarikerroksessa on kappeli, jota käytetään paljon. Siellä pidetään päivittäin kolme rukoushetkeä.
— Odotamme, että vieraamme osallistuu hetkirukouksiin ja tulee syömään ruoka-aikoina. Muuten hän voi olla omissa oloissaan, ulkoilla, lukea tai vaikka nukkua. Jos hän haluaa, annamme myös aikaa keskustelulle.
Vieraat voivat korvata majoituskulut lahjoituksella.
— Kirjanpitomme on taivaallinen. Rukoilemme johdatusta sille, mihin lahjoitukset kuuluu käyttää. Kun se selviää, rahoja ei voi edes tilapäisesti lainata muuhun käyttöön. Aina kun rahaa on tarvittu johonkin, vaikka talon ulkomaalaukseen, sitä on ilmestynyt ennen laskun eräpäivää.
Naisina Jumalan edessä
Sisaret tuntevat nykynaisten ongelmat: on paljon väsyneitä perheenäitejä ja ahdistuneita uranaisia, on myös paljon työttömyyttä, köyhyyttä ja tarkoituksettomuutta.
Sisaret arvelevat, että osa nykynaisten pahoinvoinnista liittyy siihen, etteivät he myönnä, mitä oikeasti ovat: naisia.
— Kaikki on kiinni Jumalasta. Hän kutsuu ihmisen ja antaa kutsumuksen. Meillä sisarilla kutsumukseen kuuluvat köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden lupaukset. Rukoilemme, että jokainen nainen löytäisi paikkansa Jumalan edessä.
Sisarten yhteydet ulkomaailmaan hoituvat pääasiassa vanhanaikaisesti lankapuhelimella. Kirjepostikin kulkee.
— Kaikilla ei ole varaa matkustaa tänne. Jotkut soittavat ja pyytävät meitä rukoilemaan puolestaan. Mutta yhtä hyvin viestit voivat välittyä ilman tekniikkaa.
Ydintehtävänä sovussa eläminen
Toisten huolien kuunteleminen ja sielunhoito ovat yksi olennainen osa Mariantyttärien elämää, mutta ei heidän ydintehtävänsä.
— Tärkein tehtävämme on yhteiselämä, se että elämme sovussa ja rakkaudessa keskenämme. Vain siten voimme rauhassa rukoilla Jumalaa.
— Jumala on sillä tavalla huumorintajuinen, että hän näyttää kutsuvan yhteisöelämään ihmisiä, jotka sopivat siihen mahdollisimman huonosti. Vaativinta sisareksi ryhtymisessä on se, että pitää luopua oikeudestaan olla oikeassa.
Sisaret muistuttavat, että Jeesuksessa myös Jumala itse luopui oikeudestaan olla oikeassa ja tuomita se, joka on tehnyt syntiä.
Yhteisössä ja koko sisarkunnassa ratkaisut tehdään yksimielisesti.
— Yksimielisyys on eri asia kuin kompromissien tekeminen. Asioista puhutaan ja ollaan eri mieltäkin silloin, kun sen aika on. Sen jälkeen asia jätetään rukouksessa Jumalalle.
Uusi alku nollasta
Pitkään kahdestaan Mariavägenissä eläneet sisaret kertovat ihmettelevänsä, milloin Jumala varmistaa yhteisön jatkumisen kutsumalla siihen uusia sisaria.
— Yhteisöelämään siirtyminen tarkoittaa, että pitää aloittaa kaikki alusta. Kun liittyy sisarkuntaan, ei osaa mitään. Kaikki tiedot ja taidot on nollattava.
Jopa ruoka valmistetaan sisarkunnan tavalla, terveellisesti, mutta kohtuullisesti. Kaikkeen siihen perehdytään noviisiaikana Vallbyssä.
— Yhteisöelämässä, kuten muussakin elämässä, toteutuu paradoksi: vapaa on vain se joka sitoutuu.
Paulina Mariantytär mietti aikoinaan omaa kutsumustaan näin: ”Millaista ihmistyyppiä maailma tarvitsee juuri nyt? Vastaus: Ihmistä, jolla ei ole mitään omaa puolustettavanaan, ei mitään mikä liittyisi uraan, omaisuuteen tai henkilökohtaiseen arvoon! Ja aivan kohta minulle selvisi, ettei ollut kysymys ihmistyypistä yleensä, vaan tämä koski minua!”
Kirjallisuutta:
- Paulina Mariantytär, Herran työkalu. Sinapinsiemen 1999.
- Anneli Terho: Matkalla Marian kanssa. Mariavägen 2010.
Jaa tämä artikkeli: