Pysähdy ja kuuntele. – Kehon oireilu kuten univaikeudet, väsymys sekä toistuvat infektiot voivat olla signaaleja. Selkeitä hälytysmerkkejä ovat myös keskittymishäiriöt, mielihyvän menettäminen, mielialan lasku sekä se, ettei pysty palautumaan työpäivän jälkeen, psykiatrin erikoislääkäri Tarja Melartin sanoo.
Masennus kutsuu läsnäoloon
Masennus tai ahdistuneisuus voi olla nuorelle aikuiselle mahdollisuus tarkistaa oman elämänsä suuntaa.
Teksti Anu Heikkinen
Kuva Hans Eiskonen
Ei ihme, että masennus tai ahdistus pysäyttää useimmiten juuri nuoren aikuisen. Suomalaisten vointia seuraavan Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan noin kolmannes 20–35-vuotiaista on jossain vaiheessa elämäänsä kärsinyt jostakin mielenterveyden häiriöstä, useimmiten masennuksesta.
HYKS:in psykiatrian osastonlääkärin, psykiatrian erikoislääkäri Tarja Melartinin mukaan mielenterveyden häiriöt ovat monisyinen ilmiö, jonka syntyyn vaikuttavat niin geneettinen perimä, elämänhistorian altistavat tekijät, yksilöllinen stressinsietokyky kuin ympäristön paineetkin.
– Tutkimuksellista näyttöä nuorten aikuisten pahoinvoinnin kasvusta Suomessa ei ole, mutta aiheesta puhutaan aiempaa enemmän, hän toteaa.
Saadessaan ensimmäisen paniikkikohtauksensa kolme vuotta sitten Riikka , 32, ei aluksi ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kyse.
”Luulin saavani sydänkohtauksen ja ajoin taksilla päivystykseen. En päässyt edes lääkärille. Hoitaja neuvoi hengittämään paperipussiin ja jutteli hetken.
Seuraavina viikkoina oloni muuttui yhä ahdistuneemmaksi. Tarkkailin itseäni ja välillä jouduin paniikinomaisen tunteen valtaan. Olin yhä väsyneempi, lihaksiani särki ja pulssini oli nopea. Lopulta en uskaltanut enää nukkua.
Helpotus oli suuri, kun työterveyslääkärini vakuutti, että olin fyysisesti täysin kunnossa. Sain muutaman viikon sairaslomaa, diagnoosina yleistynyt ahdistuneisuus. Lääkäri ehdotti minulle serotoniinin takaisinottoa estävää lääkitystä.
Lääkitys tuntui pitävän oireet poissa. Työterveyspsykologin kanssa mietin syitä ahdistukseeni. Olin aina yrittänyt olla vahva ja pärjätä. Samalla murehdin osaamistani ja pelkäsin epäonnistumisia, vaikka olin aina ollut hyvä opinnoissa ja töissä.
Lääkitys jatkui kaksi vuotta. Välillä yritin lopettaa, mutta oireet palasivat. Silloin tunsin taas toisinaan olevani tuntikausia kuin levottomuuden ja pelon kuplassa, jossa näin vain pahan oloni.
Tapaamiset työterveyspsykologin kanssa ja hänen suosittelemansa kirjallisuuden lukeminen opettivat minut vähitellen torjumaan ahdistusta rauhoittavan sisäisen puheen avulla.
Ahdistukseni pysyy aisoissa, mutta mietin edelleen toisinaan, olisiko minun hyvä hakeutua joskus terapiaan.”
Masennus- ja ahdistusoireet tulevat Tarja Melartinin mukaan monelle yllätyksenä. Oireilu on yksilöllistä, eikä pieniä merkkejä aina osata lukea ajoissa. Lopulta äkillinen romahdus voi tuntua siltä kuin ajaisi päin seinää.
– Kehon oireilu kuten univaikeudet, väsymys sekä toistuvat infektiot voivat olla signaaleja. Selkeitä hälytysmerkkejä ovat myös keskittymishäiriöt, mielihyvän menettäminen, mielialan lasku sekä se, ettei pysty palautumaan työpäivän jälkeen, Melartin toteaa.
Pysähtyminen ja itsensä kuunteleminen ovat Melartinin mukaan tärkein tapa havaita alkava pahoinvointi. Kaikkien olisi hyvä opetella olemaan läsnä itselleen ja tiedostamaan tunteensa. Jos ihminen kadottaa yhteyden sisimpäänsä, hän alkaa voida huonosti.
– Nykyään vapaa-ajastakin tulee helposti suorittamista. Tuntuu paremmalta tehdä koko ajan jotain, ettei tarvitsisi huomata ahdistustaan. Siksi omaa pahoinvointia on usein vaikea tunnistaa. Läheiset voivat huomata sen herkemmin.
Pauliinalla, 28, kesti pitkään myöntää edes itselleen, että hän oli uupunut ja tarvitsi apua.
”Vielä toissa keväänä kuvittelin olevani unelmatyössäni. Vastasin ulkomaisen media-alan yrityksen asiakaskontakteista Suomessa. Matkustin paljon.
Parin tiivistahtisen vuoden jälkeen aloin uupua. Valitin puoli vuotta väsymystä, päänsärkyä ja flunssaa ennen kuin tajusin mennä lääkärin vastaanotolle. Lääkäri epäili stressiä, mutta en juuri saanut hoito-ohjeita.
Jatkoin töitä samaan malliin. Flunssat toistuivat. Joulukuussa menin päivystykseen, koska pelkäsin saaneeni sydänlihastulehduksen. Rintaa puristi ja sydän tikitti. Kaikki johtui liiallisesta stressistä.
Lyhyen sairasloman jälkeen sovin puolitetusta työajasta. Käytännössä hoidin saman työmäärän. Pelkäsin, että asiakkaat pettyisivät.
Ihmettelen, kuinka kykenin töihin siinä kunnossa. Kärsin univaikeuksista, en osannut keskittyä ja unohtelin asioita. Palaverit tuntuivat ylivoimaisilta. Väsyin pienestäkin fyysisestä ponnistuksesta.
Toukokuisen kesälomani jälkeen olin yhtä väsynyt. Uusi omalääkäri ymmärsi onneksi tilanteeni. Sain kaksi kuukautta sairaslomaa määrittelemättömän masennuksen nojalla ja aloitin tapaamiset psykologin kanssa.
Avun löytyminen ja uusi työpaikka ovat saaneet minut voimaan paremmin. Harkitsen hakeutumista terapiaan, sillä haluan selvittää, miksi uuvuin ja mitä voisin jatkossa tehdä toisin.
Uskon, että uupumiseni syynä olivat paitsi työnantajani riittämätön tuki, myös oma tarpeeni näyttää ja päteä. Pohjimmiltani pelkäsin, etteivät muut hyväksyisi minua.”
Hetkellinen masennus on Tarja Melartinin mukaan normaali tunnetila. Muun muassa nykypäivän vaativa ja suorituskeskeinen työelämä kuormittaa helposti ja voi aiheuttaa riittämättömyyden tunteita.
Jos masentuneisuus jatkuu parikin viikkoa, on syytä hakea apua omasta perusterveydenhuollon yksiköstä kuten työterveyshuollosta, terveyskeskuksesta tai Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä.
– Jos arki tuntuu jatkuvasti ylitsepääsemättömän raskaalta ja olo väsyneeltä ja haluttomalta, omin voimin ei kannata sinnitellä. Pikainen avunsaanti nopeuttaa toipumista.
Melartin pitää valitettavana sitä, että mielenterveyden häiriöihin liittyy edelleen leimautumisen pelko. Esimerkiksi masennus kyllä hyväksytään yleisellä tasolla ja siitä puhutaan paljon, mutta läheskään yhtä moni ei uskalla puhua avoimesti omasta masennuksestaan tai kertoa työnantajalle. Terapiaan hakeudutaan usein vasta kun muuta vaihtoehtoa ei ole.
– Masennusta pidetään henkilökohtaisena epäonnistumisena. Pikemminkin sen voisi nähdä tienhaarana, jossa ihminen saa mahdollisuuden kohdata itsensä rehellisesti ja voi alkaa olla vahvemmin yhteydessä itseensä.
Sami, 24, sairastui masennukseen murrosiän kynnyksellä. Nuorena aikuisena masennus on edelleen matkassa, tosin jo taustalla.
”Jouduin yläasteella koulukiusatuksi ja aloin kärsiä ahdistuksesta, levottomuudesta, univaikeuksista ja poissaoloista. Sain pian ensimmäiset mielialalääkkeeni, mutta lääkitys ei koskaan ole oikein auttanut minua.
Terapiaan pääsin vasta 16-vuotiaana. Sitä ennen Kela katsoi, etten ollut riittävän sairas. Kasvoin pienellä paikkakunnalla, josta matka terapeutille oli pitkä.
Päästyäni muualle opiskelemaan uuden terapeutin löytäminen kesti puoli vuotta. Kävin vielä kaksi vuotta tiiviissä psykoterapiassa, jossa selviteltiin lapsuuteni vaikeita kokemuksia ja kiusaamisen arpia. Viimeiset pari vuotta olemme tavanneet tarvittaessa.
Opiskeluaikana minulla oli edelleen vaikeita kausia, jolloin olin hirvittävän väsynyt, surullinen, ahdistunut ja ärtynyt. Ihmiset eivät aina ymmärtäneet vaan sanoivat, että koeta piristyä.
Vasta aikuistuttuani olen alkanut oppia elämään masennukseni kanssa. Masennus ei ehkä koskaan poistu täysin, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä.
Ajattelen, että olen terapiatuen kautta saanut yhteiskunnalta lainan, jonka avulla olen kuntoutunut työkykyiseksi. Maksan lainaa nyt työelämässä veroina takaisin.
Ihmetyttää, miksi masentuneen avunsaanti on tehty niin vaikeaksi. Jos katkaisen jalkani, saan heti kaiken kuntoutuksen. Terapiaan päästäkseen täytyy käydä hakemus- ja rahoituspäätösrumba läpi. Masentuneelle se voi olla ylivoimainen suo.”
Moni masentunut kokee, että terapiamuotoisen avun saaminen on työlästä ja kallista. Tarja Melartin näkee ongelmallisena sen, että nykyinen hoitojärjestelmä kykenee tarjoamaan hoitomuodoksi helpommin lääkityksen kuin psykoterapian.
– Lääkitystä ja terapiaa ei tule asettaa vastakkain. Lääkitys on usein tarpeen, jotta voitaisiin korjata masennuksen aiheuttama aivojen toiminnallinen häiriötila. Olisi kuitenkin tärkeää turvata tarvitseville nopea psykoterapiaan pääsy, sillä hoitomuotona se on vähintään yhtä tehokas.
Työterveyshuollon piirissä olevien on mahdollista käyttää työterveyspsykologien palveluja. Osassa terveyskeskuksista apua saa depressiohoitajilta. Psykoterapiaan päästäkseen täytyy usein hakeutua yksityiselle terapeutille joko omalla kustannuksella tai Kelan kuntoutustuella, jonka saaminen on varsin hidasta.
– Läheskään aina ei vaadita pitkää terapiaa. Lyhytkestoista hoidollista terapiaa tulisi olla tarjolla paljon enemmän etenkin nuorille, myös peruspalveluissa, Tarja Melartin sanoo.
Riikan, Pauliinan ja Samin nimet on muutettu.
Jaa tämä artikkeli: