Mieli hiljenee. – Meloessa Jumalan kokee vielä selvemmin kuin muuten luonnossa, koska kajakki on aika pieni meren keskellä ja ihminen on vielä pienempi, miettii Mirja Hämäläinen.
Matalissa ja syvissä vesissä
Mirja Hämäläinen virkistyy meloessaan. Se tuo vastapainoa työlle ja tarjoaa kokemuksia luonnosta ja Luojasta.
Teksti ja kuva Matti Pirhonen
– Merellä avautuu ihan eri Helsinki. Se on hyvin kaunis: paljon saaria, hyviä kohteita lähellä ja kauempana, kertoo parikymmentä vuotta melontaa harrastanut Mirja Hämäläinen .
Pääkaupungissa on paljon vesiliikennettä. Suomessa vilkkaampaa on vain Airistolla. Runsas liikenne ei kuitenkaan ole vaaraksi melojalle, koska se keskittyy väylille ja keskustan edustalle. Melomalla voi liikkua sielläkin, missä syvyys ei riitä moottoriveneilyyn tai edes uimiseen.
– Pitää katsoa, missä laivat kulkevat ja pysyä poissa väyliltä. Joskus väyliä on kuitenkin pakko ylittää, jolloin mennään nopeasti suoraan niiden yli, kertoo Hämäläinen.
Heti, kun jäät lähtevät laiturin ympäriltä, Mirja Hämäläinen aloittaa melontakauden ja lopettaa vasta jäiden tullessa. Hän meloo vuodessa yleensä 1 000–2 000 kilometriä. Tänä vuonna mittarissa on tosin ”vasta” 700 kilometriä.
– Paras aika meloa on heinä–elokuu, kertoo Hämäläinen.
Talvella Hämäläinen harrastaa retkiluistelua ja hiihtoa, kesäkaudella myös pyöräilyä ja retkeilyä. Hän käy usein messussa ja osallistuu muutenkin Pakilan seurakunnan toimintaan.
Hän meloo enimmäkseen merikajakilla, mutta joskus myös intiaanikanootilla. Kajakki on päältä umpinainen, joten sen sisään ei pääse vettä aallokossakaan. Kanootti on päältä avoin ja sopii siksi retkimelontaan suojaisille vesille, kuten joille ja pienille järville.
Hämäläinen harrastaa myös koskimelontaa.
– Koskessa täytyy tasapainoilla pelon tunteen kanssa. En muista, että olisin koskaan pelännyt merellä.
– Merta täytyy kunnioittaa ja pitää järki mukana. Pitää tietää taitojensa rajat eikä pidä lähteä sellaiseen säähän, että alkaa pelottaa. Silloin on parempi pysyä rannassa, sanoo Hämäläinen.
Melonta on Hämäläiselle yksi tapa rentoutua, olla luonnossa, viettää lomaa ja rauhoittua.
– Joskus lähden melomaan vain sitä varten, että saan ajatukset rauhoittumaan. Jos pää on kuin sekatavarakauppa, niin meloessa se selkenee, kertoo Hämäläinen.
Hämäläinen työskentelee lastenneurologian erikoislääkärinä HUS:n Naisten ja lastentautien yksikössä, johon kuuluvat Lastenklinikka ja Lastenlinna.
– Minulla on etuoikeus olla työssä, jossa viihdyn. Meillä on erittäin hyvä työyhteisö. Parasta työssäni on, että lapset ovat aitoja ja kasvavat ja kehittyvät koko ajan. Lapsissa on toivo, vaikka olisi vaikeistakin asioista kyse, Hämäläinen sanoo.
– Työni tarkoitus on poistaa kärsimyksen syitä. Jos syitä ei voi poistaa, niin ainakin voin lievittää kärsimystä.
– Kärsimys ei kierrä ketään. Se ei katso titteleitä, samaan tapaan kuin meri ei katso titteleitä, miettii Hämäläinen.
Hämäläiselle raskainta työssä on lapsen kuolema. Raskaiden asioiden kanssa häntä auttavat jaksamaan työyhteisö, usko Jumalaan ja meri.
– Uskon, että kaikki ei ole tässä elämässä. On toivo elämästä kuoleman jälkeen. Eihän usko kaikkiin kysymyksiin vastauksia tuo, mutta osaan kyllä, kertoo Hämäläinen.
– Pitää muistaa, että ihminen ei ole Jumala. Osaan asioista me ihmiset voimme vaikuttaa, mutta osaan emme, sanoo Hämäläinen.
Meri muuttaa mittasuhteet oikeiksi, ajattelee tämä meloja. Ihminen joutuu ymmärtämään oman pienuutensa.
– Meloessa Jumalan kokee vielä selvemmin kuin muuten luonnossa, koska kajakki on aika pieni meren keskellä ja ihminen on vielä pienempi. Siinä asiat asettuvat jotenkin kohdalleen. Huomaa, että mikä on suurta ja mikä pientä, ja miten valtavaa on Jumalan luomistyö. Joskus loppuvat sanat sitä ihmetellessä. Siitä voi iloita ja nauttia, sanoo Hämäläinen.
Hän on kiitollinen siitä, että Suomessa voi vielä nauttia kauniista luonnosta.
– Luonto puhuu Jumalasta, mutta on itsestä kiinni, näkeekö ja kuuleeko sen. Jos on pää täynnä kaikkea muuta, niin se voi olla vaikeaa. Pidemmillä retkillä mielikin hiljenee ja rauhoittuu. Meloessa ehtii ajatella monenlaista. Koen, että se on tietynlaista meditointia.
Viime vuonna Hämäläinen osallistui viikon mittaiseen melontapyhiinvaellukseen, jossa taivallettiin 143 kilometriä Saimaalla Savonlinnan ja Enonkosken vesillä.
– Pyhiinvaelluksessa on ideana, että mennään paikasta toiseen yhdessä ja autetaan toisia, jotta kaikki jaksaisivat perille asti. Rukoileminen alkaa siinä itsestään, kertoo Hämäläinen.
– Mielestäni koko elämä on pyhiinvaellusta. Meillä on tietty lähtöpiste ja päämäärä ja matkalla kristityt kokoontuvat välillä keitaille. Ajattelen, että pyhiinvaellus on tietynlainen vertauskuva siitä, mitä elämä on.
Jaa tämä artikkeli: