— Hattu kertoo, että Jumala suojelee vaeltajaa, sanoo pyhiinvaelluspappi Kalle Elonheimo.
Matka oikean kokoiseksi
Pyhiinvaelluksella ihminen asettuu luonnollisiin mittoihinsa.
Sen, joka haluaa pyhiinvaellukselle, ei tarvitse välttämättä matkustaa kauas.
— Vaelluksen voi aloittaa kotiportailta, vakuuttaa pyhiinvaelluspappi Kalle Elonheimo. Hän on työkseen Sauvo-Karunan kirkkoherra ja harrastuksenaan Jaakontien ystävät -yhdistyksen sihteeri.
Elonheimo jos kuka tuntee suomalaisten viime vuosina virinneen innon vaeltaa Jaakon tiellä Espanjassa päämääränä Santiago de Compostela.
Pohjois-Espanjan läpi vievä reitti päättyy apostoli Jaakob vanhemman haudalle, ja sitä on kuljettu tuhat vuotta. Jo varhain on kulkijoiden joukossa ollut myös suomalaisia. Nykyajan suomalaisvaeltajat voivat saada neuvoja ja pyhiinvaelluspassin kotimaiselta yhdistykseltä ennen matkalle lähtöään.
— Tänä vuonna vaelluksen on aloittanut 450 suomalaista. Pyhiinvaelluspassiin voi kerätä leimoja matkan varrelta, ja se oikeuttaa käyttämään vaeltajia varten järjestettyjä edullisia majataloja, jos niissä on tilaa.
Tietämättään pyhiinvaelluksella
Kalle Elonheimo kertoo kiinnostuneensa pyhiinvaelluksista työnsä kautta.
— Nuorena pyöräilin kyllä kotoa Jyväskylästä kaksi kertaa herättäjäjuhlille, Lieksaan ja Lapualle. En osannut nimittää niitä matkoja pyhiinvaelluksiksi, vaikka sisällöllisesti ne sitä olivatkin. Pyhiinvaelluksen ideahan on irrottautua arjesta ja mahdollistaa hengellinen elämä.
Tehtyään neljä vuotta papin töitä Saksassa Elonheimo päätyi apupapiksi Maskuun. Siellä työtehtäviin kuului osallistua vuoden 1993 ekumeenisen vaelluksen valmisteluihin. Pyhän Henrikin tie kulkee Turusta Nousiaisiin ja Yläneen kautta Köyliöön ja Kokemäelle.
Muutamaa vuotta myöhemmin Elonheimo osallistui Grazissa Euroopan ekumeeniseen yleiskokoukseen. Siellä eri maissa syntyneiden ekumeenisten pyhiinvaellusten välille syntyi väljä yhteistyöverkosto.
Uuden vuosituhannen alkamista Elonheimo juhli viemällä työkseen ryhmiä ekumeenisille vaelluksille. Pyhää Jaakkoa muisteltiin Espanjan lisäksi Hämeen härkätiellä, jota pitkin keskiajan hämäläiset kulkivat jopa Espanjaan asti. Pyhän Olavin jäljissä kuljettiin Nidarosiin, nykyiseen Trondheimiin, ja kun taivallettiin Ruotsin Vadstenaan, saattoi mietiskellä Pyhän Birgitan elämänvaiheita, vaikutusta ja merkitystä.
— Pyhiinvaelluksen ei tarvitse aina olla pitkä. Puoli päivää tai vaikka 10–15 kilometrin vaellus jollekin kirkolle voi toimia hyvin. Totta kai lyhyt vaellus on kokemuksena kokonaan toisenlainen kuin pitkä. Esimerkiksi keskiajalla pitemmät pyhiinvaellukset saattoivat kestää puoli vuotta suuntaansa.
Kalle Elonheimo toivoo, että entistä useammissa paikoissa löydettäisiin entisaikojen kirkkopolut pyhiinvaeltajien käyttöön.
— Pyhiinvaellusta ei tee merkittävämmäksi yleisesti tunnettu ja suosittu reitti sen enempää kuin tietön taivalkaan.
Eteenpäin omin voimin
Kalle Elonheimo sanoo, ettei ole koskaan ollut fyysisesti niin hyvässä kunnossa kuin sinä vuonna, kun veti työkseen pyhiinvaellusryhmiä.
— Kun kävelee kaksi, kolme tai neljäkin viikkoa, alkavat päivämatkat pidetä ja vyötärö kaventua.
Silti on selvää, ettei pyhiinvaellus ole ensisijaisesti kunnonkohotustapahtuma, vaikka ideana onkin kulkea omin voimin: kävellen, polkupyörällä tai soutaen.
Pyhiinvaellusryhmän tavallinen kävelyvauhti on 4–5 kilometriä tunnissa. Elonheimo neuvoo ryhmiin mukaan haluavia tarkistamaan etukäteen, että he varmasti pystyvät pysymään suunnitellussa tahdissa — ja olemaan siten pilaamatta yhteistä ohjelmaa. Mikään ei estä toteuttamasta oman pienen ryhmän omatahtisia vaelluksia.
— Vaeltaminen asettaa ihmisen luonnollisiin mittoihinsa. Esimerkiksi erään 1890-luvulla ilmestyneen matkakirjan mukaan on ihan itsestään selvää, että jalkamies kulkee 40–50 kilometriä päivässä. Vaikka ihminen on niistä ajoista säilynyt suunnilleen samana, on ympäröivä maailma muuttunut: sen mitä ihminen kulkee kävellen päivässä, hän ajaa puolessa tunnissa autolla.
— Hyvin voi kysyä, kummalla tavalla liikkuen näkee enemmän. Todennäköisesti hitaasti kulkeva kokee ja näkee enemmän yksityiskohtia. Kun liikkuu luonnon tasolla ja luonnon keskellä, voi käyttää kaikkia aistejaan.
Pyhiinvaellus voi opettaa myös yksinkertaisempaa elämäntapaa.
— Jos pidemmillä vaelluksilla kantaa itse kaiken, mitä tarvitsee elämiseensä, huomaa, ettei se ole kovin paljon. Pakkaaminen on tosin paljon vaativampaa kuin lentomatkalle lähtiessä.
Kalle Elonheimo on huomannut, että pyhiinvaeltajia on karkeasti ottaen kaksi ryhmää: vaelluksen harrastajia, jotka kaipaavat uutta ulottuvuutta, ja seurakunta-aktiiveja, jotka haluavat hahmottaa uudella tavalla kirkkojen elämää.
Vaikeinta on lähteminen
Vaikeinta vaeltamisessa Kalle Elonheimon mukaan on se, että ylipäätään lähtee liikkeelle, onpa kyseessä sitten lähtö kotoa tai maja- tai taukopaikasta.
— Jotenkin luontaisesti ihminen kiinnittyy siihen, missä on. Hän on koukussa olemassa olevaan. Silti kristitty on myös aina, läpi koko elämänsä, vieras ja muukalainen muun muassa siksi, että hän on matkalla tulevaan. Tästä voi ehkä oivaltaa jotain lisää, kun irrottautuu arjesta.
Latinankielinen sana peregrinus, vieras, muukalainen, kulkija, alkoi aikoinaan tarkoittaa pyhiinvaeltajaa. Samaan sanaan perustuvat englannin pyhiinvaellusta ja -vaeltajaa tarkoittavat sanat pilgrimage ja pilgrim.
Elonheimon mukaan pyhiinvaeltajan varusteista voi löytää symbolisia merkityksiä. Jalkineet puhuvat Kristuksen seuraamisesta. Hattu kertoo, että Jumala suojelee vaeltajaa, ja sauva, että Kristus tukee elämän eri vaiheissa. Reppu muistuttaa, että Kristuksessa on kaikki, mitä elämän matkalla tarvitaan.
Pyhiinvaelluksen pyhä-puoleen kuuluvat Kalle Elonheimon mielestä rukoileminen, hengellisten laulujen laulaminen ja Raamatun lukeminen.
— Kävellessä voi hyvin veisata ja miksei lukeakin Uutta testamenttia ja psalmeja.
Kalle Elonheimo kertoo pyhiinvaelluksen
historiasta ja nykypyhiinvaelluksista ti 7.9. klo 18.30
Seurakuntien talon auditoriossa, Unikkotie 5.
Jaa tämä artikkeli: