Eero Untamala haluaa luoda lapsilleen joulumuistoja kotikirkosta.
Matkalla joulukirkkoon
Kolme vantaalaista kertoo kirkkomatkastaan.
Koivukylä–Rekola 3 km
Kun täyteen pakattu auto starttaa joulupäivän aamuna kohti Rekolan kirkkoa, huokaisee Eero Untamala helpotuksesta. Autossa ovat vaimo Nina ja pariskunnan lapset Valo, 4 ja Lumi, 1.
— Takana on jouluaatto ja kaikki se hektisyys, mikä siihen liittyy. Myös töissä minulla on kiireisintä juuri ennen joulua, kertoo Pelastusarmeijan asumispalvelujen johtajana työskentelevä Eero.
— Aamun jumalanpalvelus on ensimmäinen hetki pysähtyä siihen, että nyt on oikeasti joulu. Käytännössä tilanne on kuitenkin sellainen, että meidän täytyy pitää kahta lastamme aisoissa, etteivät he aivan kohtuuttomasti häiritse muita, sanoo Eero hymyillen.
Aamuinen joulukirkko ei ole aikaisemmin kuulunut perheen tapoihin. Tästä joulusta alkaa uusi traditio.
— Meillä vanhemmilla on vastuu siitä, minkälaisen muistijäljen lapset saavat jouluistaan. Siihen vastuuseen täytyy itseään aktiivisesti havahduttaa, nyt kun lapset alkavat olla siinä iässä, että niitä muistoja syntyy.
Eeron omien muistojen joulukirkko on Kerimäen puukirkko, jossa hän on lapsena ja nuorena käynyt.
— Sinne kiteytyy oman joulukirkkomatkani perinne, ihanne ja odotus. Jouluaamun jumalanpalvelukseen, joka pidettiin kynttilänvalossa, lähdettiin kello 7.
— Kirkossa oli aivan oma tunnelmansa. Sisällä oli vähintään yhtä kylmä kuin ulkona. Sähköä tuli vain urkuihin. Kun saimme ajokortit, otimme veljieni kanssa tavaksi lähteä porukalla kirkkoon, kun muu perhe vielä nukkui. Sen jälkeen juotiin aamukahvit yhdessä.
Edelleen joulupäivän aamukahvit nautitaan kirkon jälkeen, tällä kertaa autossa termareista. Perhe matkustaa Rekolan kirkon jouluaamun messusta suoraan Ninan vanhempien luo Kotkaan.
— Lapset saavat aamupalaksi riisipuuroa. Eväiksi meille on kahvia ja kinkkuleivät. Matkan varrella on Sipoon idyllinen kirkko, mutta haluamme viedä lapset tuttuun kotikirkkoon.
— Toivon, että lapseni muistavat joulut hetkinä, jolloin läheiset ovat koolla ja on turvallista olla. Itselleni joulukirkko merkitsee sitä, että Jeesus-lapsi kutsuu luokseen. Sen kristillisen tradition haluan siirtää myös lapsilleni.
Vantaa–Hartola 200 km
Korsolainen Maija Sankari viettää joulua veljen perheen luona Hartolan maalaismaisemissa. Nuorin juhlija on 3-vuotias veljenpoika ja vanhin on Maijan 84-vuotias äiti.
— Talo on lapsuudenkotini. Olen ollut sieltä poissa koko elämäni aikana vain kaksi joulua. Yhden joulun vietin toisen veljeni luona ja yhden olin Nicaraguassa vapaaehtoisena, kertoo Kirkon Ulkomaanavussa viestintäpäällikkönä työskentelevä Maija.
Vanhan tavan mukaan aattona katsotaan televisiosta joulurauhan julistus. Neljäksi koko porukka suuntaa aattohartauteen Hartolan kivikirkkoon.
— Kolmenkymmenen kilometrin ajomatka menee veljeni kahden pienen pojan viihdyttämiseen. Olemme surkeita laulajia, mutta autossa lauletaan siitä huolimatta joululauluja, kertoo Maija hymyillen.
Hänen mielestään kirkossakäynti rauhoittaa joulunviettoa, joka on lasten kanssa välillä melkoista sähellystä.
— Kirkko on täynnä ihmisiä ja ilmassa on juhlan tuntua. Tunnelma on erilainen kuin normaalissa jumalanpalveluksessa. Hartolassa hartaus on tavallisesti rakennettu niin, että se sopii myös lapsille. Hartauden jälkeen käymme sytyttämässä kynttilät haudoille.
— Kun olin pieni, ei vanhemmillani ollut autoa eikä joulukirkkoon lähdetty kilometrien päähän. Joinakin jouluina oli bussikuljetus. Silloin pääsimme kirkkoon aamuseitsemäksi.
Jumalanpalvelus on kuitenkin aina kuulunut Maijan jouluun.
— Kun olin lapsi, se kuunneltiin radiosta, ja sitten kun tuli televisio, se katsottiin sieltä. Lisäksi meillä luettiin aina jouluevankeliumi. Isäni nuoruudessa kirkkoon mentiin hevosreellä järven jäätä pitkin. Siten kirkkoon oli vain kymmenen kilometrin matka.
Martinlaakso–Helsinki 17 km
Mari Torri-Tuomisen perheen jouluaattoon kuuluu kaksi kirkkoa ja paljon musiikkia. Päivä alkaa Yle Radio 1 aamuhartaudella ennen aamukahdeksaa.
— Olemme mieheni Hansin kanssa olleet mukana tekemässä hartautta. Laulamme ohjelmassa joululauluja ja kerromme omia joulumuistojamme yhdessä Inna ja Juha Vintturin kanssa.
Marin mies Hans Tuominen on Hakunilan seurakunnan kirkkoherra. Hakunilan kirkon aattohartautta koko perhe valmistelee yhdessä. Tytär Hanna-Maaria, 15, soittaa viulua.
— Hansin kanssa katsomme, mitä tekstejä ja lauluja hartauteen tulee ja miten niitä voi elävöittää. Hanna-Maarian kanssa teemme sovituksia musiikkiin, kertoo Seurakuntien Lapsityön Keskuksessa musiikkikouluttajana työskentelevä Mari.
Kotoa Martinlaaksosta he lähtevät Hakunilan kirkolle heti puolenpäivän jälkeen, kun ensin on kuunneltu joulurauhan julistus ja syöty joulupuuro.
— Hartautta toteuttamassa on myös vapaaehtoisia. Tunnelma on avoin, rauhallisen mukava, kodikas ja läheinen.
Maria ei haittaa se, että aatto kuluu tavallaan töissä. Entisenä kanttorina hän nauttii tilanteesta.
— Olen aina ajatellut, että on etuoikeus päästä tekemään ihmisille juhlaa. Tämä on meidän perheemme perinne.
Iltayhdeksäksi koko perhe lähtee Helsinkiin Mikael Agricolan kirkolle jouluyön Tuomasmessua valmistelemaan. Automatkalla he bongaavat joulupukkeja.
— Kyllä niitä näkyykin. Olen usein ihmetellyt, miten paljon aattoiltana liikkuukaan autoja.
— Olen Tuomas-yhteisön ja HelsinkiMission vapaaehtoinen. Jouluyön messussa olen mukana esilaulajana.
Marin mukaan kirkkotila määrittää paljon sitä, minkälainen hartauden tunnelma on.
— Agricolan kirkossa on isot puitteet. Tuomasmessu on keskiyöllä ja se on liturgisesti laajempi kuin päivän hartaus. Itse odotan erityisesti ehtoollista.
— Myös se on hieno kohta, kun lauletaan siitä, miten enkelit lauloivat paimenille ensimmäisenä jouluna. Jouluyönä joulun odotus on saavuttanut huippunsa. Silloin voi keskittyä olennaiseen: Jeesuksen syntymän juhlimiseen.
Jaa tämä artikkeli: