Matkalla kohti tuntematonta
Että ihminen voi kuolla ”elämästä kyllänsä saaneena”. Tämä on ihanne, jonka tiellä voi olla vanhenemisen pelkoa, pelkoa siitä, että elämä on jotenkin jäänyt elämättä. Näin toteaa eläkkeelle jäänyt piispa Wille Riekkinen.
Hakaniemen kauppahallin kahvilassa käy puheen porina. Kaupunkilaiset tapaavat toisiaan kahvikupin äärellä.
Piispa Wille Riekkisen lautasella komeilee herkullisen näköinen munkkipossu.
”Tästä tulee mieleen lapsuus ja kouluaika Kuopion lyseossa”, piispa myhäilee ja muistelee, kuinka hänen tätinsä myi torilla samanlaisia munkkeja.
Riekkisellä on nyt aikaa leppoisaan kahvitteluun, sillä Kuopion piispa jäi eläkkeelle puolitoista vuotta sitten. Hänen kanssaan on hyvä pohtia vanhenemista.
”Harmaat hapset ovat vanhuksen kunnia”, Riekkinen lainaa Isoa Kirjaa kysyessäni, kuinka Raamatussa suhtaudutaan vanhuksiin.
Vanhan Testamentin ikä-ihmiset olivat yhteisönsä kunnioitettuja jäseniä, voimavara, jonka apua ja ohjausta tarvittiin monissa arjen ongelmissa.
”Vanhimpia pidettiin henkisinä ja hengellisinä johtajina, neuvonantajina, tuomareina. Elämänkokemuksen katsottiin tuovan mukanaan paitsi viisautta myös oikeudenmukaisuutta eikä ollut leiriä tai kylää, josta ei olisi löytynyt vähintään yhtä ohjaajavanhusta.”
Vanhan Testamentin maailmassa vanhuus oli arvossaan, mutta se ei kestänyt kauan. Miesten ja naisten elinkaari oli lyhyt, yleisimmin 40–50 vuotta, ja vain ani harva saavutti seitsemän–kahdeksankymmenen vuoden korkean iän.
Profeetta Metusalahin, Nooan isoisän, väitetyt 969 elinvuotta ovat enemmänkin seurausta ajanlaskutavan erilaisuudesta kuin todellisuudesta. Paikkaansa ei taida pitää sekään, että Saara olisi synnyttänyt poikansa Iisakin 90 vuoden iässä tai että Aabraham olisi kuollut 175-vuotiaana.
”Yhtä kaikki, oli vanhuus pitkä tai lyhyt, ikäihmisen kuuluu saada osakseen arvostusta ja välittämistä”, sanoo Wille Riekkinen.
Myös hellyyttä ja rakkautta ihminen tarvitsee loppuun saakka. Läheisyyden kaipuu, samoin kuin elämän jano, eivät sammu vuosien karttuessa.
”Esimerkiksi vanhojen avioparien erottaminen toisistaan eri hoitolaitoksiin on julmaa ja epäinhimillistä.”
Kuningas Daavid kuoli elämästä kyllänsä saaneena. Mitä se mahtaa tarkoittaa?
”Tietoisuutta elämän lahjasta, tietoisuutta siitä, että on saanut syntyä, olla elämän sylissä, kokea iloa ja surua, joka sekin kuuluu elämän täyteyteen ja vanheta ajan ohimenevyyden hyväksyneenä. Elämästä kyllänsä saaneena tarkoittaa, että on tullut kypsäksi kohtaamaan kuoleman” Riekkinen vastaa.
Hänen mukaansa vanhuuden pelko on osittain pelkoa siitä, että elämä olisi jäänyt jotenkin elämättä. Toki vanhenemiseen liittyy monenlaista epämukavuutta, kipua, sairautta, voimien heikkenemistä. Moni joutuu omakohtaisesti toteamaan oikeiksi Jeesuksen sanat: ”Totisesti, totisesti: kun sinä olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
”Vanheneminen on luopumista. On alistuttava toisten hoidettavaksi, nöyrryttävä avuttomuuteen kaikkein intiimeimmilläkin elämänalueilla. Myös Raamatun mahtihenkilöt kokivat ahdistusta menettäessään itsemääräämisoikeutensa, vaikka ihanteena olikin päästä ’elämästä kyllänsä saaneena isiensä tykö.’”
Riekkinen toteaa, ettei uskokaan pelasta kuolemanpelolta.
”Kaikki pelkäävät, eikä siinä ole mitään hävettävää. Tuonpuoleisen tuntemattomuus kauhistuttaa, samoin kipu, kärsimys ja heikkeneminen. Se ei tarkoita uskon vähyyttä.”
Piispaa ovat suuren kysymyksen äärellä auttaneet elämisen faktat, vanhenemisen tosiasiat omassa olemuksessa. Niiden myötä on oppinut hyväksymään elämän rajallisuuden ja kuoleman siihen luonnollisesti kuuluvana osana.
”Mutta kyllä elämä niin kallisarvoista aikaa on, ettei sitä pidä hukata ainakaan itsekkyyteen”, kuuluu piispan teesi.
Vanhan Testamentin ihmiset valmistautuivat huolella poislähtöönsä: Aabraham osti Makpelan luolan sukuhaudakseen, vanha Iisak siunasi poikansa tuntiessaan kuoleman lähestyvän.
Kuinka me tässä ajassa voisimme varautua omaan poismenoomme?
”Puhumalla ja tekemällä testamentti”, vastaa Riekkinen.
”Testamentin laatiminen on ensimmäiset sinunkaupat kuoleman kanssa. Kuolemasta pitää oppia puhumaan, mutta tietenkin kunnioittaen ja hienotunteisesti. Puhuminen on palvelus yhtä lailla kuolevalle itselleen kuin läheisillekin.”
Siitäkin on hyvä keskustella perheenjäsenten kanssa, minne ja miten tahtoo tulla haudatuksi. Se rakentaa siltaa elämän ja kuoleman välille.
”Hauta on paikka, jonka äärellä jäljelle jääneet saavat rauhassa surra, muistella vainajaa ja kiittää yhdessä vietetystä ajasta tietoisina siitä, että kuolema on portti johonkin uuteen. Soramonttu hautuumaalla ei välttämättä ole elämän päätepiste.”
Nykyäänkin voi siunata läheisensä, ja pyytää itselleen siunausta. Siinä lähtijän apuna voivat olla vaikka sairaalapapit. Siunaukset kuuluvat uskonelämään, eivätkä ne ole kortilla.
”Iäisyyskysymyksiäkin kannattaa pohtia, vaikka varmaa vastausta ei saisikaan. Kuoleman määränpää on Jumalan käsissä, siihen voi luottaa eikä sitä tarvitse maalailla sen enempää.”
Piispa Riekkisen mielestä sekä taivas että helvetti saattavat olla olotiloja, joihin myös itse vaikutamme. Ne molemmat voivat toteutua jo maan päällä.
”Synti erottaa ihmisen Jumalasta. Helvetti on sitä, että tuo ero jää pysyväksi olotilaksi.”
Usko on luottamista Jumalan rakkauteen. Se on myös tuon rakkauden heijastamista ympärillämme oleviin ihmisiin.
Riekkinen ei usko, että hyvän tekeminen helvetin pelosta tai taivaspaikan toivossa olisi toimimista kovin kestävällä pohjalla.
”Jumalan lapset tekevät luonnostaan hyvää, vaikka ei olisikaan olemassa palkintoa tai rangaistusta. Pahimmillaan taivaan ja helvetin mielikuvilla vain petetään ja orjuutetaan ihmisiä. Usko jumalaan, armo ja se, että saa olla olemassa, oli sitten synkkä syksy tai heleä kesäpäivä, ovat niin suuria lahjoja, että ne jo sinällään herättävät kiitollisuutta ja hyvää tahtoa. Ei lähimmäisenrakkauteen sen kummempia kannustimia tarvita.”
Ennen kuin lopetamme juttutuokiomme ja irrottaudumme hallin lämpimästä pimenevän talvipäivän kylmyyteen, kysyn, mitä piispa ajattelee eutanasiasta.
”Se on papillekin vaikea kysymys. Kärsimys on kuolemista osamaksulla. Elämää pitää vaalia, mutta viisaalla tavalla, ei keinotekoisesti, pitkittämällä. Elämän ylläpitämisen ei tule olla kiduttamista. Tärkeintä on muistaa, että elämä on jokaiselle henkilökohtaisesti ja ikiomaksi annettu.”
Kärsimyksen ongelmaan ei piispallakaan ole vastausta. Jesajan kirjaan on kirjoitettu valitus: ”Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä.”
”Tämä on ihmisen ikiaikaista parkua”, sanoo Riekkinen.
”Mutta kyllä Jumala välittää. Hän on elämän ja kuoleman Herra. Siihen me saamme nojata.”
Osoita rakkautta nyt
Wille Riekkinen on ollut pappi jo yli neljäkymmentä vuotta, ja kuten pappeuteen kuuluu, tulee olemaan sitä elämänsä loppuun saakka.
”Iän karttuessa minulle on tullut aina vain tärkeämmäksi se, mitä me ihmiset voimme tehdä toistemme hyväksi, antaa toisillemme, tässä elämässä, juuri nyt. Rakkautta ei voi jättää tuonpuoleiseen, vaan sitä pitää osoittaa kun olemme elossa!”
Ihmisten itseriittoisuudesta, ahneudesta ja välinpitämättömyydestä ei seuraa muuta kuin pahaa, suvaitsemattomuutta, erilaisten syrjintää ja vähempiosaisten huonoa kohtelua, Riekkinen painottaa ja arvelee lasten ja nuortenkin jäävän helposti henkisesti heitteille, kun kovat arvot jylläävät.
”Suomi on tänä päivänä surullisen eriarvoinen maa.”
Joskus tuntuu, että nyky-Suomessa tahdotaan työntää kaikki vähempiosaiset pois silmistä. Vanhusväestöstäkin puhutaan usein ongelmalähtöisesti, aivan kuin seniorikansalaisten joukko olisi pelkkä taakka yhteiskunnalle.
”Jos lisääntyvä kylmäsydämisyys saa vallan, hoitovalintojakin ryhdytään pian tekemän pelkästään taloudellisin perustein.”
Riekkisen mielestä joka ainoalla ihmisellä on annettavaa ympäristölleen. Vanhuksia hän rohkaisee käyttämään joukkovoimaa.
”Vastuunkannossa ja välittämisessä kaikki keinot ovat sallittuja, myös poliittinen lobbaus.”
Jaa tämä artikkeli: