Matkalla kohti tuntematonta
Vanheneminen on luopumista, mutta myös aikaa, jolloin voi tehdä asioita toisten hyväksi.
Hakaniemen kauppahallin kahvilassa käy puheen porina kun kaupunkilaiset tapaavat toisiaan. Piispa Wille Riekkisellä on nyt aikaa leppoisaan kahvitteluun, sillä Kuopion piispa jäi eläkkeelle puolitoista vuotta sitten. Hänen kanssaan on hyvä pohtia vanhenemista.
– Harmaat hapset ovat vanhuksen kunnia, Riekkinen lainaa Raamatun Sananlaskuja kysyessäni, kuinka Raamatussa suhtaudutaan vanhuksiin.
Vanhan testamentin ikäihmiset olivat yhteisönsä kunnioitettuja jäseniä, voimavara, jonka apua ja ohjausta tarvittiin monissa arjen ongelmissa.
– Vanhimpia pidettiin henkisinä ja hengellisinä johtajina, neuvonantajina, tuomareina. Elämänkokemuksen katsottiin tuovan mukanaan paitsi viisautta myös oikeudenmukaisuutta. Ei ollut leiriä tai kylää, jossa ei olisi ollut vähintään yhtä ohjaajavanhusta.
Läheisyyden kaipuu säilyy
Vanhuus oli Vanhan testamentin maailmassa arvossaan, mutta se ei kestänyt kauaa. Miesten ja naisten elinkaari oli lyhyt, yleisimmin 40–50 vuotta, ja vain ani harva saavutti 70–80 vuoden korkean iän.
Profeetta Metusalahin, Nooan isoisän, väitetyt 969 elinvuotta ovat enemmänkin seurausta ajanlaskutavan erilaisuudesta kuin todellisuudesta. Samoin ei paikkaansa taida pitää sekään, että Saara olisi synnyttänyt poikansa Iisakin 90 vuoden iässä ja Aabraham kuollut 175-vuotiaana.
– Yhtä kaikki, oli vanhuus pitkä tai lyhyt, ikäihmisen kuuluu saada osakseen arvostusta ja välittämistä, sanoo Wille Riekkinen.
Myös hellyyttä ja rakkautta ihminen tarvitsee loppuun saakka. Läheisyyden kaipuu, samoin kuin elämänjano, eivät sammu vuosien karttuessa.
– Esimerkiksi vanhojen avioparien erottaminen toisistaan eri hoitolaitoksiin on julmaa ja epäinhimillistä.
Usko ei pelasta kuolemanpelolta
Kuningas Daavid kuoli elämästä kyllänsä saaneena. Mitä se mahtaa tarkoittaa?
– Tietoisuutta elämän lahjasta, tietoisuutta siitä, että on saanut syntyä, kokea iloa ja surua, joka sekin kuuluu elämän täyteyteen, ja vanheta ajan ohimenevyyden hyväksyneenä. Elämästä kyllänsä saaneena tarkoittaa, että on tullut kypsäksi kohtaamaan kuoleman, Riekkinen vastaa.
Hänen mukaansa vanhuuden pelko on osittain pelkoa siitä, että elämä olisi jäänyt jotenkin elämättä. Toki vanhenemiseen liittyy monenlaista epämukavuutta, kipua, sairautta ja voimien heikkenemistä. Moni joutuu omakohtaisesti toteamaan oikeiksi Jeesuksen sanat: ”Totisesti, totisesti: kun sinä olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
– Vanheneminen on luopumista. On alistuttava toisten hoidettavaksi, nöyrryttävä avuttomuuteen kaikkein intiimeilläkin elämänalueilla. Myös Raamatun mahtihenkilöt kokivat ahdistusta menettäessään itsemääräämisoikeutensa.
Riekkinen toteaa, ettei uskokaan pelasta kuolemanpelolta.
– Kaikki pelkäävät, eikä siinä ole mitään hävettävää. Tuonpuoleisen tuntemattomuus kauhistuttaa, samoin kipu, kärsimys ja heikkeneminen. Se ei tarkoita uskon vähyyttä.
Piispaa ovat suuren kysymyksen äärellä auttaneet vanhenemisen tosiasiat omassa olemuksessaan. Niiden myötä hän on oppinut hyväksymään elämän rajallisuuden.
– Mutta kyllä elämä niin kallisarvoista aikaa on, ettei sitä pidä hukata ainakaan itsekkyyteen, kuuluu piispan teesi.
Valmistautukaa kuolemaan
Vanhan testamentin ihmiset valmistautuivat huolella poislähtöönsä: Aabraham osti Makpelan luolan sukuhaudakseen, vanha Iisak siunasi poikansa tuntiessaan kuoleman lähestyvän.
Kuinka me voisimme varautua omaan poismenoomme?
– Puhumalla ja tekemällä testamentin, vastaa Riekkinen.
– Testamentin laatiminen on ensimmäiset sinunkaupat kuoleman kanssa. Kuolemasta pitää oppia puhumaan, mutta tietenkin kunnioittaen ja hienotunteisesti. Puhuminen on palvelus yhtälailla kuolevalle itselleen kuin läheisille.
On hyvä keskustella perheenjäsenten kanssa siitäkin, minne ja miten tahtoo tulla haudatuksi. Se rakentaa siltaa elämän ja kuoleman välille.
– Hauta on paikka, jonka äärellä jäljellejääneet saavat rauhassa surra, muistella vainajaa ja kiittää yhdessä vietetystä ajasta. Kuolema on portti johonkin uuteen, eikä soramonttu hautuumaalla ole välttämättä elämän päätepiste.
Nykyäänkin voi siunata läheisensä ja pyytää itselleen siunausta. Siinä lähtijän apuna voivat olla vaikka sairaalapapit. Siunaukset kuuluvat uskonelämään, eivätkä ne ole kortilla.
– Iäisyyskysymyksiä kannattaa pohtia vaikka varmaa vastausta ei saisikaan. Kuoleman määränpää on Jumalan käsissä, siihen voi luottaa.
Usko on luottamista
Sekä taivas että helvetti saattavat Wille Riekkisen mielestä olla olotiloja, joihin myös itse vaikutamme. Ne molemmat voivat toteutua jo maan päällä.
– Synti erottaa ihmisen Jumalasta. Helvetti on sitä, että tuo ero jää pysyväksi olotilaksi.
Usko on luottamista Jumalan rakkauteen. Se on myös tuon rakkauden heijastamista ympärillämme oleviin ihmisiin.
Riekkinen ei usko, että hyvän tekeminen helvetinpelosta tai taivaspaikan toivossa olisi toimimista kovin kestävällä pohjalla.
– Jumalan lapset tekevät luonnostaan hyvää, vaikka ei olisikaan olemassa palkintoa tai rangaistusta. Pahimmillaan taivaan ja helvetin mielikuvilla vain petetään ja orjuutetaan ihmisiä. Usko Jumalaan, armo ja se, että saa olla olemassa, oli sitten synkkä syksy tai heleä kesäpäivä, ovat niin suuria lahjoja, että ne jo sinällään herättävät kiitollisuutta ja hyvää tahtoa. Ei lähimmäisenrakkauteen sen kummempia kannustimia tarvita.
Kaikilla on annettavaa
Wille Riekkinen on ollut pappi jo yli neljäkymmentä vuotta, ja kuten pappeuteen kuuluu, on sitä elämänsä loppuun saakka.
– Iän karttuessa minulle on tullut aina vain tärkeämmäksi se, mitä me voimme tehdä toistemme hyväksi nyt. Rakkautta ei voi jättää tuonpuoleiseen, vaan sitä pitää osoittaa kun olemme elossa!
– Ihmisten ahneudesta ja välinpitämättömyydestä ei seuraa muuta kuin pahaa, suvaitsemattomuutta, erilaisten syrjintää ja vähempiosaisten huonoa kohtelua, Riekkinen painottaa.
– Suomi on tänä päivänä surullisen eriarvoinen maa.
Joskus tuntuu, että nyky-Suomessa tahdotaan työntää kaikki vähempiosaiset pois silmistä. Vanhusväestöstäkin puhutaan usein ongelmalähtöisesti, aivan kuin he olisivat pelkkä taakka.
– Jos lisääntyvä kylmäsydämisyys saa vallan, hoitovalintojakin tehdään pian pelkästään taloudellisin perustein.
Riekkisen mielestä joka ainoalla on annettavaa ympäristölleen. Vanhuksia hän rohkaisee käyttämään joukkovoimaa.
– Vastuunkannossa ja välittämisessä kaikki keinot ovat sallittuja, myös poliittinen lobbaus.
Entä mitä piispa ajattelee eutanasiasta?
– Se on papillekin vaikea kysymys. Kärsimys on kuolemista osamaksulla. Elämää pitää vaalia mutta viisaalla tavalla, ei keinotekoisesti, pitkittämällä. Elämän ylläpitämisen ei tule olla kiduttamista. Tärkeintä on muistaa, että elämä on jokaiselle henkilökohtaisesti annettu.
Kärsimyksen ongelmaan ei piispallakaan ole vastausta. Jesajan kirjasta kuuluva valitus ”Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä” on ihmisen ikiaikaista parkua.
– Mutta kyllä Jumala välittää. Hän on elämän ja kuoleman Herra. Siihen me saamme nojata.
Wille Riekkinen on vieraana Pirjon ja Pentin tarinatuvassa Rekolan kirkossa (Kustaantie 22) 27. helmikuuta. Tilaisuus alkaa klo 12 keittolounaalla (5 e), ohjelma alkaa klo 13.
Jaa tämä artikkeli: