Paljon nähnyt. ”Oman tasapainoni takia minun on säilytettävä voimakkaana ajatus, että maailma voi tulla paremmaksi. Realistinen idealismi on minua koossapitävä voima”, Heikki Aittokoski sanoo.
Matkamies maan
Hyvässä yhteiskunnassa on rakenteet, joissa ihmiset oma-aloitteisesti jättävät pahuuden varannon käyttämättä, sanoo ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski.
Kansallismuseon aulassa silmään tarttuu katonrajaan ripustetun mainosjulisteen otsikko Avartuva maailma. Vielä joitain viikkoja meneillään olevassa näyttelyssä on esillä naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) omistuksessa ollut, maailman arvokkaimpiin kuuluva karttakokoelma.
”Tämä on lempipaikkojani Helsingissä. Olen ollut täällä nuorena töissäkin”, sanoo Heikki Aittokoski.
Kartat ovat tärkeitä. Ihminen ahdistuu, jos hän ”ei ole kartalla”.
Heikki Aittokoski on viimeksi laskiessaan käynyt 70–80 maassa. Omien sanojensa mukaan se ei hänen ammattikunnassaan ole edes paljon. Pian 43-vuotias Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija Aittokoski on käynyt paikoissa, joista ei ole karttaa, vain satelliittikuvia. Vastikään ilmestyneessä tietokirjassaan Narrien laiva – matka pieleen menneessä maailmassa Aittokoski kuvaa kokemuksiaan muun muassa rikkirevitystä Mogadishusta, jossa kaduillakaan ei ole nimiä. Turvamiehenä oli ”Joe”, joka kantoi taittoperäistä AK-47-rynnäkkökivääriä made in China.
”Jos oppi armeijassa RK62:n käytön, ymmärtää myös Kalašnikovin”, Aittokoski sanoo.
Kiväärit eivät häntä sinänsä kiinnosta, mutta asetuntemus oli kirjaimellisesti elintärkeää jo 1997. Silloisen Zairen sisällissodassa hän halusi erottaa mahdollisimman kaukaa, oliko sotilaan aseessa varmistin päällä vai ei.
”Pelko kriisi- ja sota-alueilla on tervettä, sillä se auttaa järjen säilyttämisessä. Jos ei pelkää, ei myöskään laske riskejä.”
Liikumme keskiluokkaisen mielenlaadun mukavuusmarginaalien ulkopuolella. Nimi Narrien laiva perustuu saksalaisen oikeusoppineen Sebastian Brantin (1457–1521) runoteokseen Daß Narrenschyff.
Keskiajalla mielisairaita ahdettiin veneeseen, joka pantiin ajelehtimaan Reinjoelle oman onnensa nojassa. Aittokoski näki Brantin nimen ensikerran 1990-luvulla. Jo silloin tuntui, että ihmiskunta on ahdettu narrien laivaan.
Koulupojan kädessä on aarre, joka painaa kaksi grammaa alle kaksi kiloa. Valittujen Palojen Atlas – Suuri Maailmankartasto on lahja isältä. Pöydällä on lyijykynä, sakset ja leivinpaperia.
Kolmasluokkalainen Heikki Aittokoski istuu huoneessaan Espoon Viherlaaksossa. Projekti on tärkeä. Aittokoski jäljentää karttoja leivinpaperille. Hänellä on sammumaton tarve tietää. Opettajille hän on raivostuttavan näsäviisas.
”Olin hikari ja luokan tähtioppilas, jolla oli paras keskiarvo. Luin todella paljon, ja tunneilla toin rasittavalla tavalla ilmi, miten paljon tiedän asioista.”
Perhe oli ponnistanut keskiluokkaiseen elämänmenoon ankarista oloista. Aittokosken pohjoispohjanmaalaisen äidin 11 sisaruksesta kaksi oli kuollut lapsena.
”Sitä taustaa vasten osaan arvostaa hyvää elämää.”
Juuri hyvä elämä sisältää myös tilaisuuden ahdistua.
”Joskus minullekin tulee tekopyhä olo siinä mielessä, että kun pääsen toteamaan, miten huonosti asiat jossain ovat, minulla on silti aina mahdollisuus palata turvalliseen Espooseen.”
Mutta kotonakin voi olla murhetta. Samana vuonna, kun Aittokoski sai Atlas-kartaston, hänen isänsä kuoli. Eri muodoissaan kysymys kärsimyksestä on pysynyt ajankohtaisena.
”Narrien laiva täytyi kirjoittaa, koska minulla oli tosi voimakas tarve päästä syvällisesti käsiksi kysymykseen, miksi maailmassa on niin paljon pahaa.”
Syntiä ei voi sisäistää lukemalla teologien paksuja kirjoja. Se pitää tuntea omissa housuissa.
Millaista on olla ulkomaantoimittajan housuissa? Heikki Aittokosken tapauksessa kysymys on boksereista. Tammikuun 22. päivänä hän osti Stockmannilta alushousuja ja sukkia 158,30 eurolla.
Sitten hän lähti Bangladeshin pääkaupunkiin Dhakaan etsimään ompelijoita, jotka näitä vaatteita pahamaineisissa olosuhteissa valmistavat.
Ennen matkaa teen taustatyön. Mutta Helsinki–Vantaan jälkeen toimittaja ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tarinankertomisen suola on siinä, että matkoilla tapahtuu asioita, joita ei voi ennakoida.
Dhakassa Aittokoski tapasi paikallisen avustajan (ulkomaantoimittajien kielellä fikserin) opastamana 25-vuotiaan Khadizan. Miehensä hylkäämä lukutaidoton kahden lapsen äiti ompelee alle 20 sentin tuntipalkalla tuhat kaulussaumaa päivässä.
”Monsuuniaikana Khadizan perhe elää kuin kanat orrella. Pieni omaisuus on nostettava tiilipinojen päälle, sillä lattia täyttyy vedestä.”
Kodissa asuu seitsemän henkeä. Khadizan isän, äidin, siskon ja omien lasten lisäksi seitsemäntenä on alivuokralainen. He jakavat asuntorähjän 15 neliömetriä. Ikkunaa ei ole. Samaa vessaa käyttää seitsemän muuta perhettä, yhteensä puolensataa ihmistä. Lounaaksi on melkein joka päivä kukkakaalia.
Tällaisen elämän kohtaamisessa länkkäri voi paaduttaa sydämensä tai murtua, ehkä ruveta narriksi. Aittokoski valitsee raportoinnin.
”Pekka Haavisto puhuu globaalista silminnäkijän vastuusta. Kun tiedämme epäkohdan, jokaisella on vastuu omalla keinollaan parantaa maailmaa, oli se keräyslahjoitus tai uutisen kirjoittaminen.”
Kuka?
Espoolainen perheenisä, Kilon ulkomaantoimittaja.
Mitä?
Harrastaa maailman selittämistä työkseen.
Miten?
Uteliaasti, kyselemällä, kyseenalaistamalla (itseäänkin).
Missä?
Lähikaupassa ja maailman basaareissa, ja missä vain siltä väliltä.
Motto?
”On pystyttävä näyttämään, että se, mikä ihmisyydessä on parasta, voi päästä voitolle.”
Jaa tämä artikkeli: