Me ja muut
Helsingin piispa Irja Askola kertoi valtakunnan päälehden haastattelussa tapaamisestaan Suomen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtajan kanssa. Keskustelussa oli mainittu tilapula, jolloin toimittaja oli kysynyt, voisiko islamilainen yhteisö käyttää luterilaisen seurakunnan tiloja omiin tarkoituksiinsa.
Piispa piti sitä mahdollisena sen vuoksi, että kirkon tehtävä on luoda tilaa kohtaamiselle ja vieraanvaraisuus kuuluu kristinuskoon.
Ajatus on kaunis, mutta ajoitus huono. Kiistaa on ollut siitä, voidaanko tiloja antaa kaikkien luterilaistenkaan käyttöön. Espoonlahden seurakuntaneuvosto päätti hiljattain, ettei SLEY saa enää viettää messujaan Iivisniemen kappelissa. Syynä on poikkeaminen kirkon yhteisestä linjasta naispappeuskysymyksessä. Linjariitojen vuoksi myös Kansanlähetyksen saama rahallinen tuki on tutkittavana Helsingissä. Molempien järjestöjen jäsenet kuuluvat kirkkoon.
Islamilaiset eivät pyytäneet kirkon tiloja käyttöönsä. Tuskin he viihtyisivätkään ristin hallitsemassa, vihityssä kirkkotilassa. Kyse ei myöskään ollut piispa Askolan aloitteesta. Hän vain vastasi kysymykseen suoraan turvautumatta ”piispalliseen” kiertelyyn ja kaarteluun.
Oudolta kumminkin tuntuisi, jos muslimit käyttäisivät kirkon tiloja omiin tarkoituksiinsa, keskenään. Uskontojen vuoropuhelu on eri asia. Näitä keskusteluja on järjestetty esimerkiksi kulttuurikeskus Caisassa, ja voipa olla, että ajatustenvaihto sujuu vilkkaammin puolueettomalla maaperällä.
Keskustelu voi vapauttaa turhista ennakkoluuloista. Asuminen samalla alueella ei aina riitä, vaan lähiössä voidaan elää hyvin erillistä elämää rinnakkain. Tässä lehdessä kerrotaan myös rohkaiseva esimerkki Nigeriasta siitä, miten kristittyjen ja muslimien vihanpito voi muuttua konkreettiseksi rauhantyöksi.
Mutta miten pääsemme rauhantahtoiseen dialogiin kirkon omien vähemmistöjen kanssa? Kirkon konservatiivit eivät hyväksy naispappeutta eivätkä homoseksuaalisuutta, kuten eivät myöskään katolinen ja ortodoksinen kirkko. Vanhoihin sisarkirkkoihin kuitenkin pidetään hyviä välejä ekumenian hengessä.
Itse en usko, että yli neljän miljoonan jäsenen kirkosta saadaan ikinä millään konstilla yksimielistä. Pitäisikö edes?
Eira Serkkola
Toimitussihteeri
Jaa tämä artikkeli: