Tuttu näky. Daniel Mogere (kesk.) tunnetaan Kiberan kujilla. Kuulumisten kertojia riittää, sillä Ihmiset ovat oppineet, että Dan auttaa aina, kun voi.
Meidän Dan
Daniel Mogere on tuttu näky Kiberan slummin kujilla. Ihmiset ovat oppineet, että Dan auttaa aina, kun voi.
Teksti Aija Salovaara
Kuva Mikko Kuparinen
Afrikan toiseksi suurimmassa slummissa, Kiberassa, aurinko on juuri noussut. Asukkaat heräilevät uuteen päivään ja moni varmasti pohtii, mistä löytää jotakin suuhun pantavaa.
Naiset tyhjentävät asumusten nurkilla pissa-astioita. Slummissa kukaan ei mene öisin vessaan. Ulkona liikkuminen on pimeällä vaarallista, yleisiä vessoja on yksi noin sataa asukasta kohden ja sitä paitsi niiden käyttämisestä pitää maksaa.
Kiberalainen Daniel Mogere , 30, kulkee mutaisilla ja kuoppaisilla kaduilla tottuneesti. Tämän tästä hän pysähtyy tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia jonkun kanssa. Kaikilla on huolia ja tarpeita, joista he haluavat kertoa Danille.
Dan on tuttu näky näillä kulmilla ja ihmiset ovat oppineet, että Dan auttaa aina, kun voi. Hänen puhelimensa soi jatkuvasti, ja hän on aina matkalla tapaamiseen tai kuljettamassa lääkkeitä tai ruokaa jonnekin.
Useimmiten hän on myöhässä. Työtä on liikaa ja resursseja liian vähän.
Daniel Mogere kasvoi maaseudulla Länsi-Keniassa. Kahdeksanlapsinen perhe hankki elantonsa viljelemällä maata. Dan on perheen vanhin poika ja 16-vuotiaana hän jäi pois koulusta auttamaan kotitöissä. Kun perheen isä sairastui syöpään, päävastuu perheen elättämisestä siirtyi Danille.
Parikymppisenä Daniel lähti Nairobiin etsimään töitä. Se oli hänelle ensimmäinen kerta erossa perheestä ja ensimmäinen kerta kotikylän ulkopuolella.
Niin kuin tuhannet Kenian pääkaupunkiin töiden perässä muuttavat, Dan päätyi asumaan Kiberaan. Pääkaupungin slummin likaisuus yllätti maalaispojan. Ja se, että ihan kaikesta piti maksaa.
– Kotikylässä vesi haettiin joesta, Kiberassa vesi ostettiin säiliöautosta. Kun minulla ei ollut rahaa käydä wc:ssä, tein tarpeeni muovipussiin, Dan muistelee.
Töitä ei löytynyt. Se ei ole mikään ihme, sillä arviolta puolet Kiberan asukkaista on työttömiä. Dan kuuli tutultaan YK:n järjestämästä, nuorisolle suunnatusta kurssista, jolla opetettiin elämäntaitoja ja slummissa selviytymistä. Kurssilla Dan oppi, että rahaa voi ansaita keräämällä jätettä kadulta.
Kurssille pääseminen oli onnenpotku, eikä vähiten siksi, että oppilaille tarjottiin kurssipäivinä ilmainen lounas. Dan selviytyi ensimmäiset kuukaudet Kiberassa myymällä kadulta löytämiään muovipulloja jätekeskukseen. Säkillisestä muovia maksetaan muutama kymmensenttinen, mutta Dan oli tottunut elämään säästeliäästi.
– Kaikesta huolimatta ymmärsin slummissa, kuinka onnekas olen. Monilla ei ollut maailmassa ketään, ei läheisiä eikä perhettä. Moni kärsi erilaisista sairauksista tai huumeongelmista. Minulla taas on rakastava perhe kotona Länsi-Keniassa.
Dan oli jo pienenä oppinut, että omastaan pitää jakaa muille. Kotitilalla pellolta löytyi useimmiten syötävää ja se jaettiin niiden kanssa, joilla ei ollut mitään. Kun Dan osti Kiberassa vettä, hän vei siitä osan sairastelevalle naapurilleen.
Sitten Dan tutustui Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijöihin, jotka palkkasivat hänet tulkiksi ja koordinaattoriksi hiv:n vastaiseen hankkeeseen.
Yli miljoona kenialaista elää hiv-tartunnan kanssa, mikä tarkoittaa liki seitsemää prosenttia väestöstä.
– Sairastuneisiin suhtaudutaan valtavan ennakkoluuloisesti, mikä johtaa siihen, että tartunnasta puhumista ja hiv-testejä vältellään. Erityisesti miehet suhtautuvat testeihin vastahakoisesti, Dan selittää.
Projektissa Danin tehtävänä oli kulkea ovelta ovelle kertomassa hiv-testin merkityksestä. Osa suostui testattaviksi ja ne, jotka todettiin hiv-positiivisiksi, pääsivät mukaan järjestön lääkitys- ja ruoka-apuohjelmaan.
Danin vastuulla oli Kiberan asuinalueista kolme. Järjestön projekti oli suunniteltu kaksivuotiseksi ja sen päättyessä Danilla oli 400 omaa asiakasta. He olivat oppineet luottamaan Daniin ja siihen, että apua oli säännöllisesti saatavilla.
Lääkärijärjestö lähti Kiberasta vuonna 2006 ja samalla loppui myös ruoka-apu.
– Hiv-lääkitys on Keniassa nykyään ilmaista, mutta jotta voi ottaa lääkkeitä, pitää syödä. Monilla ei ollut mitään suuhun pantavaa, Dan muistelee.
Hän alkoi etsiä muita tahoja, joilta kerätä varoja potilaille. Kuluneiden vuosien aikana Dan on luonut laajan kontaktiverkoston ja löytänyt lahjottajia, joiden tuella hän avustaa hiv-positiivisia asiakkaitaan. Usein avustukset ovat tosin satunnaisia.
Jaa tämä artikkeli: