Meidän orjuutemme
Onko orjuuteen pakotettujen lasten ja omien lastemme välillä jokin ero, joka tekee orjuuttamisen hyväksyttäväksi? Näin kysyy Kevin Bales teoksessaan Nykyajan orjat.
Orjuus ei ole kadonnut maailmasta. Sodat, pakolaisuus, köyhyys, etniset konfliktit takaavat tasaisen orjien virran plantaaseille, hikipajoihin, bordelleihin ja mattokutomoihin. Orja on se, joka tahdonvastaisesti ja väkivallalla uhattuna joutuu taloudellisen hyväksikäytön kohteeksi.
Sota aiheuttaa perherakenteiden ja yhteisöjen rikkoutumisen. Pakolaisleireihin virtaa perheiden pirstaleita ja yksinäisiä – vanhuksia, pikkulapsia, teinejä vailla huoltajia. Leireillä vietetään minimielämää vuosienkin ajan – lapset varttuvat, vanhukset kuolevat näkemättä kotiaan.
Jos pakolaiset pääsevät palaamaan kotimaahansa, he ovat erittäin haavoittuvia. Orjien värväystä tapahtuu yhteiskunnissa, jotka sota on saattanut sekasortoon. Lupaus koulutuksesta ja terveydenhuollosta saattaa saada vanhemmat luovuttamaan lapsensa orjavälittäjälle. Omassa kansalliseepoksessamme Kullervon tarina näyttää sodan ja orjuuden kauhistuttavat seuraukset.
Sotaa paenneiden ihmisten näkeminen pelkkänä kulueränä on kyynistä. Emmekö me itse ole koskaan olleet hädässä? Toisen maailmansodan aikana meiltä lähti lapsia sotaa pakoon toisiin pohjoismaihin. Ruotsi lahjoitti taloja pommitettuun Suomeen, jonka kansasta osa oli joutunut pakkosiirtolaisiksi. Sodan jälkeen YK:n lastenjärjestö Unicef antoi ruoka-apua Suomen lapsille.
On vedottu siihen, että lapsemme joutuvat maksamaan pakolaisten aiheuttamat kustannukset. Ehdotan että ei puhuta tulevien sukupolvien pään yli. Kysytään heiltä itseltään, onko vastavuoroisuuden, ihmisarvon ja idealismin aika ohi ja onko meistä tullut rahan orjia.
Ihmisarvoa ei voi yksikään kansanedustaja tai ihmisten säätämä laki lakkauttaa eikä sitä mitata rahassa. Kevin Bales kysyy: Onko kaikilla ihmisillä oikeus vapauteen vai onko vapaus vain onnekkaiden oikeus?
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: