Vaikea valinta. Tiukka yhteisö antaa turvaa ja määrittelee hyvän elämän rajoja. Mitä tapahtuu, jos oma mieli alkaakin kaivata toisenlaisia maisemia?
Meitä ei voi ohittaa
Naiset etsivät paikkaansa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.
Teksti Saila Keskiaho
Kuva Hans Eiskonen
Vanhoillislestadiolainen liike heräsi keskustelemaan naispappeudesta, kun liikkeeseen kuuluva Mari Leppänen vihittiin papiksi viime maaliskuussa. Seksuaali- ja sukupuolieettinen keskustelu elää vahvasti verkossa esimerkiksi Kotimaa24-uutispalvelussa ja vanhoillislestadiolaisten Omat Polut -blogissa.
Tässä artikkelissa Anna , Mikko ja Jaana sekä kirkon verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsala valottavat eri kulmista naisen asemaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Annan, Mikon ja Jaanan nimet on muutettu.
Lapset antavat elämälle suunnan, viiden lapsen äiti, noin nelikymppinen Anna ajattelee. Anna on aktiivisesti mukana vanhoillislestadiolaisen liikkeen elämässä muun muassa pyhäkoulunopettajana. Hän kertoo tekevänsä kaikki elämänratkaisut uskon pohjalta.
”Olen aika perhekeskeinen ihminen. Koen eläväni omannäköistä elämää. Olen ammatissa, jossa ei voi olla vuosikausia poissa töistä. Pomo sanoi minulle viidennen lapsen jälkeen suoraan, että vielä yksi äitiysloma, niin saat potkut.
Ihminen menee helposti sieltä, missä aita on matalin. Pitää miettiä, haluaako mukavuutta, matkustelua, mainetta ja kunniaa – vai kilvoittelua perheessä. Kysymys ei ole siitä, saanko lakata kynnet punaisiksi tai käyttää ehkäisyä. Kysymys on: rakentaako tämä minua kristittynä?
Ihminen hakee aina oman yhteisönsä hyväksyntää. Suuret perheet täydentävät yhteisön ihannetta. Huono puoli siinä on se, että aina ei ehkä ehdi miettiä itse, mitä se tarkoittaa käytännössä. Silloin voi tulla tunne, etten olisi halunnut näitä lapsia.
Minusta lapsilukumäärä ei ole eikä saa olla itseisarvo. Elämä on aivan liian monimuotoista, että voitaisiin vetää suoraa yhteyttä uskon ja lapsilukumäärän välille.”
Annan mielestä papin roolissa on tilaa sekä miehille että naisille. ”Naispappeuskeskustelussa on pointti hukassa. Kaikki ratkaisut pitää tehdä sen perusteella, miten ne palvelevat uskoa. Fokuksena pitäisi olla ilosanoma eikä tasa-arvo.
Naiset eivät voi toimia puhujina, eikä liikkeen johtokunnassa ole naisia. Mutta saarnaamisen muodot ovat niin moninaisia. Voin vaikka kirjoittaa Päivämieheen (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n julkaisema lehti). Se koskettaa monia.
Meillä on nyt tämä ajallinen organisaatio, jota pitää sietää. Sillä on kuitenkin mielettömän vaikea tehtävä, jonka rinnalla maalliset kysymykset ovat triviaaleja.
Minulla oli sellainen vaihe, jolloin ajattelin, etten usko taivaaseen mutta tykkään tästä elämäntyylistä. Sitten tajusin, että jos taivas ei ole päämääränä, ei tätä elämäntyyliäkään jaksa”, Anna summaa.
Noin kolmikymppinen viiden lapsen isä Mikko on syntyjään vanhoillislestadiolainen. Koko suku on kuulunut liikkeeseen.
”Ennen kävin seuroissa viikottain. Nyt seurakäynnit ovat harventuneet. Olen pettynyt liikkeen johdon salailuun ja suoranaiseen valehteluun.
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle yksityisyydensuojan. Perhesuunnittelu kuuluu tälle alueelle. Siksi se on jokaisen pariskunnan oma asia eikä kuulu kenellekään muulle.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ehkäisemättömyyden normi on ajanut perheitä helvetillisiin tilanteisiin. Moni perhe selviytyy normista huolimatta, mutta kaikki eivät selviydy. Jos perhetilanne on vaikea, pitäisi yhtenä ratkaisuna pystyä ajattelemaan myös ehkäisyä.
’Naista’ ei ole vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ollut kovin montaa vuotta. Vielä jokin aika sitten kaikki naiset olivat joko ’tyttöjä’, ’äitejä’ tai ’sisaria’. Itsenäiselle naiselle ei oikeastaan ole ollut nimitystä. Onko sellaista olemassa, jolla ei ole nimeä?”
Naiset eivät saa Mikon mielestä riittävästi ääntään kuuluville. ”Sen näkee esimerkiksi siitä, että heillä ei ole oikeutta tai mahdollisuutta vaikuttaa liikkeen oppiin. Tällä opilla kuitenkin perustellaan se, mitä nainen saa ja ei saa tehdä. Kysymys on siitä, kenellä on valta määritellä totuus.
Naispappeus on naisten voimaantumisen symboli. Toisaalta naispappeudella voidaan tarvittaessa testata jäsenten kuuliaisuus johdolle. Naispappeus on siis valtakysymys.
Luulen, että naisten asema päätöksenteossa tulee vahvistumaan, mutta kuinka paljon, sitä en tiedä. Tällä hetkellä olen epäileväinen sen suhteen, kykeneekö liike uudistumaan riittävästi. Naispappeusasiassa liike on ajanut itseään umpikujaan.
Suurin osa liikkeeseen kuuluvista naisista luullakseni kokee, että he voivat riittävästi vaikuttaa elämäänsä. Enemmistön kokemus ei kuitenkaan poista ongelmia”, Mikko painottaa.
”Olemme säädelleet perheemme lapsilukua”, kolmikymppinen pienen perheen äiti Jaana kertoo.
”Ratkaisun tekeminen oli henkilökohtaisesti helppoa. Toisaalta tunnen itseni joskus luopioksi.”
Jaana on syntynyt ja kasvanut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Nykyisin perhe käy harvakseltaan seuroissa. Jaana sanoo olleensa jo lapsesta asti kriittinen monia liikkeen opetuksia, esimerkiksi ehkäisykieltoa kohtaan.
”Minusta ei olisi suurperheen äidiksi. Tajuan omat rajani. Tiedän perheitä, joiden vanhemmilla ei olisi edellytyksiä kasvattaa suurperhettä, mutta silti on paljon lapsia.
Väsymyksestä voi kyllä puhua liikkeessä. Olen minäkin ollut väsynyt, mutta en ole kehdannut valittaa, koska meillä on meikäläisittäin pieni perhe.
En tiedä ystävistäni ketään, joka käyttäisi ehkäisyä. En ole puhunut omista ratkaisuistamme kenellekään kaveripiirissä. Koskaan ei tiedä, kuka ajattelee ja mitä näistä asioista. Enkä halua sen takia menettää hyviä ihmissuhteita.
Moni on kasvanut liikkeeseen sisältä päin eikä osaa kyseenalaistaa periaatteita. Vaikka sitä luulee omaksi ajattelukseen, ei se välttämättä ole oikeasti yksilöllistä.
Ehkäisy on tavallaan pelastuskysymys. Se on sitä ennen kaikkea muiden äitien piirissä. Ainakin jos ehkäisystä jää kiinni, tuomitaan epäuskoiseksi”, Anna määrittelee.
Miesten esiintulo olisi Annan mielestä tarpeen myös ehkäisyä ja naisia koskevissa keskusteluissa. ”Liikkeessä on paljon sovinismia. Oma mieheni on onneksi aivan erilainen. Hänen kanssaan voin puhua näistä asioista ja hän ymmärtää minua.
Ymmärtääkseni nykyinen johtokunta ei nauti suurta luottamusta. Johtokunnassa istuu 24 miestä, mutta liikkeen enemmistö on naisia. Naisten pitäisi päästä mukaan liikkeen päätöksentekoon. Ei meitä voi ohittaa. Meidän riviuskovaisten on todella vaikea saada omia mielipiteitämme julki leimautumisen pelossa.
En ole osannut tehdä ratkaisua liikkeestä eroamisesta, vaikka välillä se on ollut mietinnässä. Toisaalta uskon, että vain sisältäpäin voi vaikuttaa.
Monet sisarukseni ovat aktiivisesti mukana liikkeessä. Minua jossain määrin ahdistaa nähdä heidän suurien perheidensä elämää. He puhuvat ihmisten asioista tuomitsevasti ja vahtivat toisten seurakäyntejä.
Sisarukset ovat oikeastaan yksi suurimmista syistä siihen, miksi olen pysynyt liikkeessä. Pelkään jollain tasolla, että sukulaiset hylkäävät, vaikka niin ei ehkä tapahtuisikaan.
Uskon kuitenkin Kristuksen sovitustyöhön. Haluaisin, että usko riittäisi siihen, että pääsee taivaaseen, ettei tarvittaisi tekoja”, Jaana pohtii.
Kirkon verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsala teki gradunsa vanhoillislestadiolaisten naisten verkkokeskusteluista. Nyt työn alla on väitöskirja. Hintsala on itsekin taustaltaan vanhoillislestadiolainen.
”Verkko on paikka, jossa jaetaan arkea vertaisten kanssa. Siellä puhutaan asioista, joista voi olla vaikea keskustella kasvotusten. Keskeistä seksuaalisuudesta käydyissä keskusteluissa on ehkäisykäsitys.
Verkossa naiset, mutta myös miehet kertovat, kuinka he eivät ole jaksaneet perheen kasvaessa. Silti on pitänyt näyttää eheää kuvaa. Vaikka kuinka olisi rikki, seuroihin pukeudutaan nätisti.
Liikkeessä voi puhua väsymyksestä ja masennuksesta tietyllä tavalla. Sanotaan, että elämä on raadollista. Mutta silti ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, ettei saa ehkäistä.
Saarnoissa ja liikkeen virallisissa kannanotoissa ehkäisy ei ole pelastuskysymys. Sosiaalisessa todellisuudessa se kuitenkin käytännössä muuttuu sellaiseksi.
Liikkeessä pitäisi tukea ihmisten omia ratkaisuja ja kannustaa kuuntelemaan terveydenhuollon ammattilaisia. Uskossa ei ole kysymys ehkäisystä, vaan armosta.”
Vanhoillislestadiolaista liikettä johdetaan SRK:sta, vaikka liikeestä sanotaan, että se ei ole keskusjohtoinen, Meri-Anna Hintsala toteaa. Valta näkyy myös saarnaajainstituutiossa. Lisäksi on vahva sosiaalinen todellisuus, jossa vallankäyttö on piilotettua.
”Kun ihminen on osa yhteisöä, hän peilaa omaa elämäänsä siihen. Yhteisön kontrolli on niin vahva, että erilaisuus vaatii rohkeutta. Vanhoillislestadiolainen yhteisö voi joillekuille olla jopa se ainoa sosiaalinen todellisuus, jossa on syvällisiä ihmissuhteita.
Yhteisöllistä kontrollia luo pelko. Se juontaa juurensa hoitokokousten ajalta 1970-luvulta. Hoitokokouksia järjestetään yhä. Näissä tilanteissa hoitaja määrittää hoidettavan sielunhoidollisen tarpeen. Se on väärin.
Kotiäiti-ihanne on liikkeessä vahva, mutta nykyvanhoillislestadiolaiset äidit eivät enää samalla tavalla vastaa ihannetta. He kouluttautuvat, käyvät töissä ja perustavat perheen.
Naispappeus uhkaa vallitsevaa sukupuolijärjestelmää. Joidenkin mielestä jotain perustavanlaatuista särkyy, jos nainen saa olla puhuja tai pappi. Tämä on myös sukupolvikysymys. Minun sukupolveni on kasvanut aivan erilaiseen todellisuuteen kuin suuret ikäluokat”, 29-vuotias Hintsala sanoo.
”Toivon, että liike säilyttäisi ytimensä. Syntien anteeksiantamus on luterilaisen uskon kivijalka. Toivon, että armolle ei asetettaisi ehtoja, että armo ei suodattuisi sukupuolijärjestelmän kautta.”
Jaa tämä artikkeli: