Stereotypiat jylläävät. Monilta tahtoo unohtua, että viihdeteollisuuden ”juhliva citysinkku” on fiktiivinen hahmo.
Menestyvät reppanat
Julkisuus luo sinkuista menestyvää kuvaa. Todellisuudessa yksinelävä kantaa usein ympäristön lyömiä leimoja.
Suomessa on yli miljoona yhden hengen kotitaloutta, mutta poliittisessa keskustelussa yksinelävien hätä sivuutetaan. Yksinelämistä pidetään ohimenevänä elämänmuotona, vaikka monelle perheellisyys on yhtä väliaikaista.
Perhearvot ovat usein juurtuneet meihin jo lapsuudesta. Moni sinkkuna eläväkin on sisäistänyt ne.
Tyypillisin yksinelävään kohdistuvan syrjinnän muoto on näkymättömäksi tekeminen. Usein ainoa asia, missä yksineläjät saavat yhteisön hyväksyntää on se, että he etsivät parisuhdetta.
”Yksinelävältä saatetaan udella pariutumisesta tai lapsista. Jos perheelliseltä kysyttäisiin, milloin aiot erota, se ei kuulostaisi kovin diplomaattiselta”, turkulainen diakoniatyöntekijä Raija Eeva toteaa.
Perheelliset asetetaan usein etusijalle julkisilla varoilla tuotetuissa palveluissa. On perheterapiaa ja lasten iltapäiväkerhoja. Nettikeskusteluissa tulee esiin asenne, jonka mukaan perheillä on oikeus omistaa enemmän ja yksinelävän pitää pärjätä vähemmällä, elää suu säkkiä myöten.
Yksinelävien joutuminen eriarvoiseen asemaan on Raija Eevan mukaan vaarana myös diakonia-avussa. Perheelliset saavat usein enemmän tukea, ja esimerkiksi joulukeräykset kohdistetaan heille.
Julkisuudessa sinkkuihmisistä halutaan antaa pärjäävä, menestyvä kuva. Yksinelävä voi kuitenkin joutua herkästi taloudelliseen ahdinkoon, mikä voi johtaa jopa eristäytymiseen.
”Kärjistetysti voi sanoa, että jos perheitä yhdistävät lapset, niin yksineläjiä yhdistävät korkeammat elinkustannukset. He eivät voi jakaa asumiskuluja tai pesukoneen hintaa toisen kanssa”, Eeva selittää.
Pimentoon jää se, että osa yksinelävistä syö makaronia ja erakoituu kotiinsa. Myös valtaosan itsemurhista tekee työikäinen yksinelävä. Yksineläjät ovat suurin köyhien ryhmä yhteiskunnassamme.
Raija Eeva ihmettelee, kuinka perheiden köyhyydestä puhuttaessa käytetään sanaa ”korkea”, mutta yksineläjien köyhyyden sanotaan olevan ”yleistä”.
”Yleinenhän viittaa luonnolliseen, asiaan kuuluvaan, mutta jos köyhyysriski on korkea, sillehän täytyy äkkiä tehdä jotain.”
Yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkinen tutki vuonna 2008 tarkastetussa väitöskirjassaan perheettömiin ihmisiin iskostuneita mielikuvia ja leimoja.
Yksinelävä nainen nähdään herkästi stereotypian läpi. Hän on joko suhteesta toiseen tempoileva, juhliva ”citysinkku” tai ”pelästynyt reppana”, joka ei traumojensa vuoksi kykene parisuhteeseen.
Myös yksineläviin miehiin suhtaudutaan armottomasti.
”Ajatellaan, että he ovat syrjäytyneitä, alkoholisoituneita peräkammarinpoikia, joista ei ole asioidensa hoitajiksi. Myös epäilykset homoseksuaalisuudesta heräävät.”
Fiktiiviset tv-sarjat rakentavat kuvaa, jossa citysinkku on vapaudenkaipuinen, moderni, kunnianhimoinen ja koulutettu uraohjus. Citysinkku välttelee sitoutumista, mutta deittailee ahkerasti ja ”suurin piirtein ottaa kermat kakun päältä elikä ottaa miehestä irti tämmösen hetken eikä tarvii sitten ruveta pesemään sen sukkapyykkiä eikä muita.”
”Pelästyneen reppanan” menneisyydessä on sattunut jotain niin ikävää, että vaikka hän kaipaa perhettä, hän ei kykene sitä perustamaan. Todellisuudessa osa yksineläjistä on kohdannut rankkoja asioita, mutta sama pätee yhtä lailla perheellisiin ihmisiin.
”Perinteinen vanhapiika” on tavallinen stereotypia, joka on tuttu muun muassa vanhoista suomifilmeistä. Vanhapiika on kärttyisä, miehenkipeä ja katkera ikäneito, jonka kanssa kukaan ei tule juttuun.
”Töissä jos oon vähä känkkäränkkätuulella, ni varmaan joku saattaa sanoa, että ’no, se on taas puutteessa, se on semmonen vanhapiika’”, kertoo Mäkisen tutkimuksessa haastateltu nainen.
”Kukaties lesbo” puolestaan on nainen, jonka luulisi jo aikoja sitten perustaneen perheen. Kun miessuhteet tulevat puheeksi, hän vaikenee, sillä ”ihmisten mielestä täytyy niinku naisella se poikaystävä olla. Et jos on vuosikaudet, ettei ole mitään poikaystävää, ni sen täytyy olla lesbo.”
Stereotypiat johtavat helposti sinkkujen eristämiseen. Heitä ei oteta mukaan, tai heidät sysätään syrjään esimerkiksi luottamustehtävistä.
”Yksinelävä saatetaan jättää kutsumatta perhejuhliin siinä pelossa, että hän vokottelee muiden kumppaneita”, Mäkinen toteaa.
Helposti kuvitellaan myös, että yksinelävä ihminen ei voi olla onnellinen ja yksin eläminen tarkoittaa samaa kuin yksinäisyys.
Yksinäisyyden tunne on kuitenkin hyvin henkilökohtainen, eikä sitä voi jaotella elämänmuodon mukaan. Ihminen voi olla yksin myös parisuhteessa, ja monet yksinelävät eivät tunne itseään yksinäisiksi.
Yksin elämiseen liittymiä stigmoja voitaisiin Mäkisen mukaan vähentää oikeanlaisella julkisuudella.
”Esimerkiksi tv-ohjelmissa pitäisi kertoa, millaista yksineläjien elämä oikeasti on. He ovat yhtä heterogeeninen ryhmä kuin parisuhteessa olevat”, Mäkinen toteaa.
Lainaukset kirjasta Vanhojapiikoja ja vapaita naisia. Arja Mäkinen. Kirjapaja 2008. Lisätietoja www.yksinelavat.fi.
Jaa tämä artikkeli: