Menkää rohkeasti hyvästelemään vainaja
Isässäni ja äidissäni oli yhteisiä piirteitä: kumpikin oli syntynyt Hämeen läänissä vuonna 1914. He olivat ammatiltaan kansakoulunopettajia.
Isäni kuoli huhtikuussa 1967. Se tapahtui yllättäen ja parhaassa iässä, 52-vuotiaana. Oli kohtalon ivaa, että isäni kuoli työpaikallaan. Minä kävin silloin oppikoulua, joka jäi kesken. Siirtyminen työelämään tuotti vaikeuksia.
En pystynyt katsomaan isää kuolleena. Ehkä tämän johdosta toipuminen kesti niin monta vuotta. Haluaisin antaa muille neuvoksi: olkaa silmätysten kuoleman kanssa. Se jouduttaa hyväksymistä.
Isän kuoleman jälkeen äiti eli leskenä koko loppuelämänsä. Olen onnellinen, että isän ja äidin rakkaus oli aina kiinteä ja kaunis.
Nähdessäni äitini kuolleena syksyllä 1992 havahduin hyväksymään kuoleman nopeammin. Vainajan äärellä seistessä huomaa, miten hänen kasvonpiirteensä ovat muuttuneet.
Lyyro Kivisalo
Helsinki
Jaa tämä artikkeli: