Brysselissä ensi iltansa saanut Kristian Smedsin Mental Finland asettaa katsojalle peilin ja ankaria kysymyksiä. Kuva: Smeds Ensemble
Mental Finland panee harmoniat hajalle
Rankkojen kohtausten jälkeen tulee kuitenkin armo.
Tammikuussa Brysselin siirtomaa-ajan ja nykyglobalisaation voimainmittelön leimaamaan kaupunkikuvaan ilmaantui kummallisiin pahvivetimiin sonnustautunut joukko. Se teki tiettäväksi, että Kuninkaallisen flaamilaisen teatterin suuren näyttämön oli vallannut suomalaisen Kristian Smedsin ohjaamin kansainvälisin voimin toteutettu Mental Finland -esitys. Pahviset cowboyt olivat jättäneet intiaanien maiden valloitusyritykset näyttämölle ja vilahtaneet kaupungille.
Mental Finland aloitti kierroksensa kuningas Leopold II:n Afrikan siirtomaitten riistolla rakennetusta Brysselistä. Nykyimperialismilla on tehokkaammat vehkeet tunkeutua myös ihmisten tajuntaan. Ensi viikolla joukko tulee Kansallisteatteriin ja jatkaa syksymmällä Vilnaan ja Linziin.
Kirkko ja kaupunki
Viime syksynä Vallilan makasiineissa harjoitellessaan näyttelijät valmistivat puvustuksensa kierrätystavaroista. Cowboy-kohtauksen joukko näyttää aluksi hupaisalta. Lähempi tarkastelu ja näyttämöllä väkivaltaiseksi kehittyvä kohtaaminen intiaanien kanssa muuttaa kuvaa. Pahvivarustus muuttuu konekivääreiksi ja keihäät vauvanukkeineen ihmissaslikkivartaiksi.
Virolainen Juhan Ulfsak oli nöpöstellyt stetsoninsa lieriin mustia ristejä ja kuvun tunnuskuvaksi Kirkko & kaupunki -lehden logon.
– Se oli täydellisesti surrealistinen teko, koska kaikella on varsinkin näyttämöllä jokin merkitys. Logo sopi johonkin kuvitteelliseen Meksikon rajalla olevaan pikkukaupunkiin, missä on keskellä kirkko ja bordelli. Katolisuudessa ovat synti ja katumus elämän erottamaton osa, niin kuin kirkko ja bordelli, kirkko ja kaupunki, selostaa Ulfsak.
Ulfsak on vuoteen 2069 ajoittuvassa esityksessä keskeinen hahmo teatterin voiman, katsojan ja näyttelijän suoran suhteen, osoittajana. Hän tekee sählymaila-rokkikitara-konekivääri -yhdistelmällään selvää yhtyneen Euroopan harmoniasta heti, kun suomalaisten kontti on laskeutunut keskelle tanssijoiden Bach-iloa.
Hän on myös koskettava lapsihahmo banaaninhöyryisen perheensä viinanlotrauksesta pedofiliaan ulottuvan synnillisen menon todistajana. Lapsi tivaa videokuvan kautta yleisön eteen komentamiltaan ja nippusitein vangitsemiltaan vanhemmiltaan yhtäkin syytä, miksi heidän pitäisi antaa elää.
Saman kysymyksen hän tekee jokaiselle katsojalle.
Et kuulu joukkoon
Mental Finlandin keskus on kontti, jossa kohtaavat eri uskontojen symbolit, surrealismin manifestit ja elintason symbolit kristallikruunuineen.
Kontissa on luonnollisesti sauna. Se kelpaa osoittamaan vierasta kulttuuria edustavalle tämän sopimattomuuden joukkoon.
Hannu-Pekka Björkman on arabikulttuuriin viittaavan heimon ainoa hääjuhlan keskeyttäneestä kivääritulituksesta eloon jäänyt ja bikuru-mandoliininsa kanssa tuhansia kilometrejä vaeltanut edustaja. Saunasta häädetystä tulee aggressiivinen tuhoaja, joka päätyy musta-valkean uutislähetyksen kuolleeksi aineistoksi.
Miekkosen kohtalo tuli konkreettisesti lähelle, kun Björkman ja Kalle Holmberg vierailivat lähes keskiyöllä kivenheiton päässä teatterista olleessa katolisessa Johannes Kastajan kirkossa. Kirkossa oli ollut kauan kylmille lattioille majoitettuna 300–400 eri maista tullutta ihmistä, joille Belgia ei ollut myöntänyt papereita, vaikka osa oli yhteiskuntaa lääkäreinä tai opettajina palvelevia ihmisiä.
Joulupukki ristille
Sekä brysseliläiskatsojille että esityksen rakentajille vaikeimpia kokemuksia oli esityksen loppu, jossa siirrytään joulusta suoraan pääsiäiseen. Holmbergin hahmoinen joulupukki kutsutaan bailuihin, jotka päättyvät vanhan miehen häpäisemiseen ja ristiinnaulitsemiseen kontin takaseinässä olevaan elämänpuu-symboliin.
Kohtauksen merkityksen sisäistäminen oli esityksen kahdelle ortodoksikäännynnäiselle vaikea ja monia yhteisiä keskusteluhetkiä vaatinut prosessi.”Plariton” (plari=roolivihko) esitys syntyi tekijöiden improvisaation pohjalta. Smedsillä itsellään oli Brysselin monivuotisen kutsun aikana ollut aikaa pohtia hänelle vieraaseen maailmaan soveltuvan, merkityksellisen esityksen perustaa.
Smeds itsekin on tunnustautunut Jumalaan uskovaksi. Hän on niitä Jeesuksen jengiläisiä, jotka kaatelevat rahanvaihtajien pöytiä. Hänellä on myös Houkka Bros. -esiintyjäryhmä, joka on tehnyt uskontoperäisiä esityksiä.
Ortodoksiseen perinteeseen kuuluvasta ”Kristuksen tähden houkka” -käsitteestä tuli pelastusköysi sekä Björkmanille että Holmbergille.
– Houkkuus tekee hyvää teatterille, ettei se jää pelkäksi narriksi. Jos esitys koskettaa ihmisen järkkyvää pistettä, se vie katsojankin houkkuuteen, kiteyttää Kalle Holmberg. Hän viihtyy ”jatkokoulutuksessa” juuri moraalisesti vankan Kristian Smedsin vuoksi. Nykyteatteri kun tuppaa olemaan Holmbergille mitätöntä.
Pysäyttävän äärellä
Björkman tunsi olevansa jonkin pysäyttävän äärellä, kun lopun ristiinnaulitsemiskohtaus alkoi hahmottua.
– Alkoi pelottaa. Esitys alkoi nousta sellaisiin kierroksiin, että kysyin, mitä tässä ollaan tekemässä ja mikä minun osuuteni on. Pilkataanko tässä jotain?
– Löysin tien kirjoittaessani viime syksynä esseetä Torsti Lehtisen kirjaan Kirjailijan Raamattu. Löysin ketjun houkka-narri-näyttelijä. Houkan tehtävä on kyseenalaistaa. Houkan nauru on niin kammottava, että maailma kauhistuu.
Mental Finlandissa ei luoda turvallisuuden tunnetta. Björkman joutui ylittämään esityksen kanssa monta kynnystä, koska oli siihen asti tehnyt Lahdessa ja Komissa perinteistä teatteria.
– Kysyin aikoinaan, pitäisikö olla esittämättä, jos uskoo Jumalaan. Nykyisin ei löydy sellaista hahmoa, jota en voisi esittää.
– Kun Brysselissä jotkut kävelivät esityksestä ulos, he eivät suostuneet dialogiin kuohuttavien kohtausten kanssa. He kielsivät tällaisten, joka päivä eteen tulevien asioiden olemassaolon. Kun he poistuivat kesken, he eivät havainneet, että rankkojenkin kohtausten jälkeen tulee armo.
Banaanikohtauksen jälkeen tulee ”armolaulu”, Kaisa Korhosen laulama Lars Huldénin Tango Finlandia.
Jaa tämä artikkeli: