Rautauoma on avomerikäyttöön tehty alus, jossa on viiden hengen miehistö. Kuva: Sirpa Päivinen

Merellä auttaa maalaisjärki

Meripelastustoiminta alkaa rakkaudesta mereen ja halusta auttaa.

• 12.11.2009 11:48

Helsingin Meripelastusyhdistys on yksi Suomen 60 vesipelastusyksiköstä. Sen toiminta alue alkaa Espoon edustalta Melkin saaresta ja päättyy Porvooseen Onaksen saaristoon. Yhdistyksessä on eniten meripelastustehtäviä koko Suomessa. Tänä vuonna seuralla on ollut 60 tehtävää merellä. Tyypillisimmät syyt ovat aluksen tekninen vika ja merimiestaidollinen virhe. Molemmat pysäyttävät matkanteon yleensä keskelle merta.

– Merenkävijät itse pystyisivät helposti ennaltaehkäisemään vaaratilanteet vesillä. Aluksen ohjeidenmukainen huolto, polttoainesuodattimen säännöllinen puhdistus ja polttoaineen määrän tarkistus auttavat paljon. Navigointivirheet ja karilleajot vältetään merimerkkien tuntemisella ja niiden noudattamisella, toteaa yhdistyksen pitkäaikainen jäsen Matti Mitra.

Mitran mielestä uudet elektroniset navigointilaitteet ovat heikentäneet merellä liikkuvien navigointitaitoja. Perinteisen visuaalisen suunnistamisen taito, eli kartan ja maiseman yhteen sovittamien on osin unohtunut. Laitteiden hajottua ajetaan matalikkoon ja tarvitaan meripelastusseuran apua.

– Työväenopistot ja kesäyliopistot järjestävät navigointikursseja. Myös pursiseuroilla ja venekerhoilla on omat koulutuksensa. Parasta oppia saa kuitenkin toiselta merenkävijältä, jolle visuaalinen suunnistus on tuttua. Ehkä joku taho voisi järjestää tällaista kummitoimintaa, Mitra pohtii suuren valkoposkihanhien uidessa saaren ohi.

Taidot loppuvat usein aloittelijoilta

Suurin osa meripelastajien avun kohteista on moottoriveneilijöitä, joita on vesillä purjehtijoita enemmän. Mitran mukaan tyypillisimmät pelastettavat ovat usein ensimmäisen vuoden vesilläliikkujia. Aina ei malteta opetella tarvittavia taitoja. Myös vene saattaa olla liian suuri ja vaativa aloittelijan käyttöön. Aina ei kyseessä ole mikään nuori poikaporukka tai keski-ikäisten villitys, sillä vesillä liikkuu paljon perheitä.

– Voi olla vaativaa hallita uutta venettä ja vieraita vesiä samalla kun varmistelee, onko anoppi mukana ja yrittää irrottaa riitelevät lapset toisistaan, Mitra naurahtaa.

Suurin osa hälytyksistä tulee heinäkuussa perjantai-iltaisin. Vuosaaren läheisyydessä sijaitseva matalavetinen Iso Leikosaari on tullut tutuksi vapaaehtoisille.

– Sieltä irrotamme veneitä useimmin. Viitat ovat hyvät, mutta niistä ei aina välitetä, Mitra harmittelee.

Meri yhdistää auttajia

Matosaaren meripelastusmajan ilta-aurinkoiselle kuistille on kokoontunut joukko vapaaehtoisia punapaitaisia meripelastajia. Porukkaan kuuluu miehiä ja naisia parikymppisistä aina eläkeläisiin. Ryhmää yhdistää meri ja auttamisen halu sekä rämäkkä nauru, joka täyttää kesäisen saaren ilman ja leijailee merituulen mukana Vuosaareen päin.

– No niin, eiköhän me sitten aloiteta, toteaa koulutusvastaava Lasse Kämäräinen. Vapaaehtoiset siirtyvät meripelastusaseman sisään. On alkamassa viikkokoulutus.

Toistakymmentä vapaaehtoista asettuu pitkän pöydän ympärille. Seiniä koristavat meriaiheiset taulut. Viereisen huoneen radiosta kuuluu välillä surinaa ja venäjänkielistä puhetta.

Kämäräinen piirtää fläppitauluun kuvia karilla olevista aluksista.
– Ensin tarkistetaan aina, onko ihmisille sattunut jotain, tämän jälkeen tarkistetaan vuodot ja vastaavat, ettei tule ympäristövahinkoja. Vasta kolmanneksi on materian pelastus. Katsotaan, ettei alus uppoa irrottamisen jälkeen, Kämäräinen muistuttaa.

Vapaaehtoiset muistelevat edellisiä irrotuksia ja pohtivat parhaita tapoja niin moottori- kuin purjeveneen irrotukseen. Koulutuksessa yhdistyvät kokemus ja uudet ideat, ja yhdessä löytyvät parhaat ratkaisut.

Karille ajanut alus varpataan irti

Vapaaehtoiset siirtyvät Matosaaren tukeville laitureille. Kumisen apuveneen lisäksi laiturissa on kaksi alusta: Nihti ja isompi Rautauoma. Tiira kirkuu ja lentää läheiseen mäntyyn tarkastelemaan punapaitaisten puuhia.

Rautauoman kannella harjoitellaan varppaamista eli aluksen siirtämistä niin, että ankkuri viedään toisella veneellä köyden verran haluttuun suuntaan ja sitten vedetään köydestä alus irti.
– Perussääntöhän oli, että alus lähtee irti samaa reittiä kuin on karille tullut, kertaa Kämäräinen.

Kumivene kaivetaan esiin, pumpataan ja lasketaan vesille. Vapaaehtoiset kipuavat veneeseen ja ottavat ankkurin kouluttajan neuvoessa. Pian he ovat kyllin kaukana laskeakseen suuren ankkurin lähes peilityyneen mereen.

– No niin, sitten alkaa varppaaminen, vedetään intopiukassa käsillä, huutaa kouluttaja Kämäräinen Rautauoman kannelta.

Yhdessä tekeminen on harrastuksen suola

Yksi varppaajista on kolmekymppinen Tuula Vesiluoma, joka tuli mukaan kuutisen vuotta sitten. Hän luki toiminnasta lehdestä ja kiinnostui heti. Työssä yhdistyi monta asiaa, joista hän pitää: toisten auttaminen, yhdessä tekeminen ja ulkona luonnossa oleminen. Harrastus osoittautui paremmaksi kuin Vesiluoma osasi kuvitellakaan.

– Olen oppinut paljon uusia asioita eri aloilta. Vesillä liikkuminen ei ollut entuudestaan tuttua, mutta täällä olen oppinut paljon merenkulusta aina veneen käsittelystä navigointiin. Myös ensivasteen antaminen eli ensiapua vaativampi toiminta on tullut tutuksi. Veneessä on ambulanssivarustus, ja sitä pitää osata käyttää.

Vapaaehtoiset pystyvät itse vaikuttamaan työnsä määrään. Vesiluoma laskee viettävänsä valtaosan vapaa-ajastaan majalla. Kesä-elokuussa hän puuhailee majalla neljänä iltana viikossa, jolloin pelastusalukset Rautauoma ja Nihti ovat lähtövalmiina. Kotipäivystyksiä on viikko kuukaudessa, eli tällöin pitää päästä kotoa tehtäväpaikalle tunnissa. Lisäksi ovat koulutukset ja varusteiden huollot, ja mikä parasta, kaikki tehdään yhdessä.

– On hyvä, että toiminnassa mukana on myös paljon eläkeläisiä. He pystyvät päivystämään myös silloin, kun me muut olemme työssä, sairaalassa virka-ajat viettävä Vesiluoma sanoo.

Vesillä kadonneiden etsintä vaatii hermoja

Vaikka Meripelastusseuran toiminta on leppoisaa, myös kiperiä ja vaikeita tilanteita tulee eteen. Merellä olosuhteet voivat vaihdella yllättäen ja aurinkoinen sää saattaa muuttua myrskyksi. Tehtävät eivät aina ole helppoja karilta irrotuksia. Vesiluomakin on muutaman kerran joutunut mukaan vesillä kadonneiden etsintöihin.

– Näissä tehtävissä tunnelma veneessä on erilainen. Kakki ovat hyvin keskittyneitä ja hiljaisia. Viimeiseen asti sitä toivoo löytävänsä kadonneen hengissä tai pelastettavassa kunnossa. Valitettavasti näin ei ole aina käynyt, Vesiluoma toteaa.

– Jokaisella veneessä on selkeä rooli ja tehtävä, tämä auttaa vaikeissa tilanteissa. Itse tehtävässä keskittyy vain omaan tekemiseensä. Jälkikäteen tilanteet käydään yhdessä läpi.

– Lapsiperheen maihin tuominen on itselle ihan perusjuttu. On silti palkitsevaa nähdä, kuinka iloisia he ovat päästessään maalle. Tuntuu upealta, kun on itse konkreettisesti tehnyt jotain toisen hyväksi.

– Ja auttaminenhan on ilmaista. Välillä autetut myös muistavat jälkikäteen sähköpostilla tai pienellä lahjoituksella, joilla yhdistyksen toimintaa jäsenmaksujen ohella rahoitetaan, Vesiluoma sanoo.

Rapujuhlat työllistävät sisävesillä

Helsingin Meripelastusyhdistyksen toiminta hiljenee heinäkuun jälkeen. Lomailijat palaavat töihin ja merellä liikkuvien määrä vähenee. Toisin on kuitenkin sisämaassa.

– Eiköhän nuo rapujuhlat aina työllistä makeiden vesien äärellä. Juhlijat eivät näytä oppineen, etteivät alkoholi ja vesi ole hyvä yhdistelmä. Olisi aika saada meren yhden promillen määrä tiputettua teiden 0,5 tasolle. Ehkä tämä auttaisi ja vesilläliikkujat suhtautuisivat asiaan vakavammin, Mitra sanoo.

Kello lähenee yhdeksää. Pienet utupilvet peittävät laskevan auringon, joka värjää taivaanrantaa punaisilla sävyillä. Vapaaehtoiset touhuavat yhä laiturilla, välillä ilman täyttävät naurunpyrskähdykset. Ohi ui joutsenperhe. Kesäisen Helsingin merestä voi nauttia monella tapaa.