Helsingin perhokalastajien yhdistyksen puheenjohtaja Iikka Väänänen, 26, kahlaa Pitkäkosken sillan alle. Hän on tietää, että joessa on sillan yläpuolella muuta vettä syvempi monttu, jossa kala viihtyy.

Väänänen heittää siiman päähän sitomansa perhot ylävirtaan päin niin, että ne uivat hieman montun pohjan yläpuolella. Hän seuraa perhojen kulkua ja nykäisee terävästi vavan kärjellä, jos ne pysähtyvät virrassa. Silloin siellä saattaa olla kirjolohi.

 

Pitkäkoski on yksi monista Vantaanjoen koskista, joissa voi luvan ostettuaan perhokalastaa. Vantaanjoen vedenlaatu on tyydyttävä, ja esimerkiksi meritaimen pystyy lisääntymään sen pääuomassa sekä monissa sivujoissa ja puroissa.

Joesta saadut kalat ovat täysin syömäkelpoisia, joskin kesäkuumalla kirjolohet saattavat maistua hieman mudalta.

Joen pahimpana ympäristöongelmana Iikka Väänänen pitää jäteveden pumppaamoilta tulevia jätevesipäästöjä. Riihimäen ja Nurmijärven päästöt ovat yhteensä suurimmat, mutta likavettä tulee jokeen jokseenkin koko joen alueelta, esimerkiksi Helsingistä suuria määriä.

Puhdistamaton jätevesi vie vedestä happea, mikä tappaa kaloja ja muita eliöitä. Jäteveden mukana veteen pääsee ulosteiden bakteereja ja viruksia sekä lääkeaineita. Jätevedet myös rehevöittävät jokea ja Itämerta.

Virtavesien hoitoyhdistyksen tietoon tuli viime vuonna yli 50 000 kuution eli yli 2 000 rekka-autokuormallisen verran jätevesipäästöjä suoraan jokeen. Helsingistä valui mereen arviolta yli liki 140 000 kuutiota eli 5 500 rekallista jätevettä.

 

Viimeisin jätevesipäästö tapahtui pari viikkoa sitten, kun Riihimäelle iskeneet ukkoskuurot saivat jäteveden virtaamaan jokeen Karoliinanojan ylivuotopaikalta.

Viisi kilometriä vuotopaikan alla Arolamminkoskella olevan happimittari näytti samana iltana, että veden happipitoisuus oli laskenut jalokaloille liki tappaviin lukemiin. Toissa viikolla Hyvinkäällä happipitoisuus laski tuntemattomasta syystä muutamaksi tunniksi kuolettavan alas.

Hoitoyhdistyksen aktiivin Kari Stenholmin mukaan päästöjä selitetään laitevioilla, sadekuuroilla ja lumien sulamisella, joiden aiheuttamat vesimassat tulvivat yli sekaviemäreistä.

 – Kunnat valittavat rahapulaa, kun laitteiden varajärjestelmiä ja viemäriverkkoa pitäisi uudistaa, Stenholm sanoo.

 

Päästöjen lisäksi Iikka Väänänen pitää merellä tapahtuvaa taimenen liian voimakasta ja liian pieniin yksilöihin kohdistuvaa pyyntiä huolestuttavana.

– Enemmistö kaloista pyydetään verkoilla. Verkkokalastuksessa kotitarvekalastuksella on selvästi suurempi osuus kuin ammattikalastuksella.

Vanhankaupunginkosken voimalaitos haittaa meritaimenen ja lohen nousua Vantaanjokeen. Veden juoksutus pienentää itähaaran virtausta, mikä haittaa kalojen nousua jokeen.

– Pato kerää meritaimenia, jolloin niitä on siitä liian helppo laittomin keinoin pyytää pois. Kalat eivät pysty kutemaan siinä. Pato myös haittaa kalojen laskeutumista joesta takaisin mereen, Väänänen sanoo.

Vanhankaupunginkoskella meritaimenen ja lohen nousu on alkanut, ja kalastuskausi saavuttaa huippunsa elo-syyskuussa ja päättyy syksyiseen kuturahoitukseen. Loka-marraskuussa kosken alapäästä ongitaan siikaa.

 

Parhaaseen nousuaikaan varsinkin Vanhankaupunginkoskesta on hyvät mahdollisuudet saada monikiloinen meritaimen. Meritaimenet jatkavat nousuaan jokea ylös ja niitä on tavattu Riihimäellä saakka, yli 80 kilometrin päässä merestä. Lohia sen sijaan nousee jokeen taimenia vähemmän, mutta niitäkin on tavattu Nukarinkoskella saakka, 60 kilometrin päässä merestä.

Iikka Väänänen istuu kosken entisen kalaportaiden yläpäässä kivellä ja neuvoo parhaita paikkoja.

– Heti rauhoitusalueen jälkeen kosken niskalla on monttu, joka kerää jatkuvasti kalaa. Niitä voi onkia sieltä painotetulla perukkeella tai perholla, joka ui syvällä. Siitä on kala turhan helppo ottaa. Rauhoitusaluetta pitäisi siirtää ylöspäin.

– Niskalle johtaa uoma, jossa taimenet viihtyvät. Nousukalat etsivät joessa suojaa kivien edestä ja sivuilta sekä joen syvemmistä kohdista. Se voi hakeutua myös veden päälle kaareutuvien puskien alle, Väänänen selittää.

Kosken ylittävän sillan alta on sieltäkin saatu lukuisia meritaimenia. Sillan yläpuoleinen osa taas on tunnettu hyvänä kirjolohialueena.

Joen vesi on alajuoksulla kirkkaimmillaankin ruskeaa. Siksi perhokalastajan on käytettävä erottuvia värejä, kuten mustaa, valkoista ja keltaista.

– Perhon täytyy olla riittävän suuri, jotta kala pystyy sen erottamaan. Liioittelemaan ei kuitenkaan kannata ruveta, Väänänen opastaa.

 

Helsingin Perhokalastajat -yhdistys alkoi kolme vuotta sitten palauttaa yhdessä Virtavesien hoitoyhdistyksen ja Helsingin kaupungin kanssa taimenia takaisin Mätäjoen vesistöön. Jokeen on istutettu taimenen mätiä. Kutupaikkoja on siivottu ja kunnostettu. Mätäjoki on Vantaanjoen jälkeen Helsingin toiseksi suurin virtaava vesistö.

– Taimenenpoikaset puikkelehtivat jo viime syksynä joessa kahlaavien talkoolaisten jaloissa, Iikka Väänänen sanoo.

Kunnostuksen tarkoituksena ei ole luoda uutta kalapaikkaa.

– Taimenen lisääntymispaikkojen luominen on itseisarvo, Väänänen sanoo.

 

Teksti Tommi Sarlin

Kuva Sirpa Päivinen