Messuun kannattaa mennä
Eräänä sunnuntaina houkuttelin hyvää ystävää mukaani kirkkoon. ”Miksi lähtisin”, hän kysyi. Saat syntisi anteeksi. ”Ei ole tullut tehdyksi.” Olisiko tässä maallistumiskehityksen ydin? Syntiä ei tehdä tai tunnisteta tehdyksi. Taivaaseen pääsyä ei mietitä.
Kirkon oppia perisynnistä eivät kaikki tiedä. Ja vaikka tietäisivätkin, ihmisen taipumus synnintekoon ei tunnu omaan vastuualueeseen kuuluvalta asialta. Ei koeta vastuuta teosta, jota ei ole tehnyt eikä muutenkaan aiheuttanut. Adamin omenansyöntirike oli kohtalokas hänelle ja Eevalle. Sen voi hyväksyä mutta ei siitä johtuvaa syyllisyyttä tuhansien vuosien päähän.
Kun tähän lisätään, että Jeesus on etukäteen sovittanut syntimme, kun uskomme häneen, on helppo ymmärtää, ettei syntien anteeksi saaminen edellytä osallistumista messuun. Kynnys kirkosta eroamiseen madaltuu koko ajan siitä huolimatta, että evankelisluterilainen kirkko haluaa olla koko kansan kirkko hyväksymällä naispappeuden ja rakentamalla ymmärrystä sille, että samaa sukupuolta olevat parit ovat ihmisinä samanarvoisia kuin muutkin.
Kirkon viesti ei kuitenkaan mene perille. Raamatun kertomukset ja ihmisen nykytodellisuus ovat kaukana toisistaan. Mitä enemmän kirkko saa kasvonsa niiltä, jotka kertovat Raamatun jokaisen sanan olevan Jumalan ilmoitusta, sitä enemmän uskosta tulee yksityisasia. Monet ajattelevat, että kirkko tarvitsee uskoa mutta usko ei tarvitse kirkkoa. Ehkä se yhden sukupolven toimisi niinkin, tuskin pidempään.
Kirkossakäyntiä ei pysty perustelemaan syntien anteeksi saamisella. Kannattaa silti mennä. Messussa on mahdollisuus hiljentymiseen. Kirkkomusiikki, rukoukset, pieni pala Vanhaa testamenttia, pieni pala Uutta testamenttia ja samaa teemaa käsittelevä saarna, jossa selitetään Raamatun kertomusten merkitystä, sekä ehtoollinen, ovat rituaali, jossa voi kuulla omaa elämää varten viisaita sanoja, viestin, joka puhuttelee. Siinä Jumala ilmoittaa.
Kari T. Ahonen
Jaa tämä artikkeli: