Tehdas meni. Jani Karvinen, Pirjo Määttä ja Heikki Pitkänen kärsivät metsä-teollisuuden alasajon seuraukset.
Metsäjättiä ei enää ole
Kansallisteatterin Willensaunassa on tarjolla aimo annos nykytodellisuutta ja musiikillista nostalgiaa – ainakin niille, joiden elämään metallimusiikki on joskus liittynyt tai yhä liittyy. Itseltä nämä musiikilliset ilot ovat menneet täysin ohi.
Silti huomaan vaikuttuvani elämänkulusta, joka Aleksis Meaneyn ohjauksessa Metsäjätistä syntyy. Eletään 2000-lukua ja metsäteollisuuden huippuajat alkavat olla takanapäin. Suomen metsäteollisuus on osa maailmantaloutta, ja puun hankinta on kansainvälistynyt. Kun vuonna 1950-luvulla metsäteollisuus kattoi Suomen viennistä 80 prosenttia, vuonna 2010 se oli enää 20 prosenttia.
Näytelmässä on tultu pisteeseen, jossa tehtaita suljetaan ja ihmiset putoavat tyhjän päälle. Törmälässä elämisen ehtoja pystyssä pitänyt tehdaskin lopettaa. Muualta löytyy halvempaa työvoimaa ja halvempaa raaka-ainetta.
Heikki Pitkäsen Pasi on lähtenyt aikoinaan kotoa ja päätynyt Helsinkiin ”herraksi”. Hänen osakseen tulee paikkakunnan olojen tuntijana työnantajan edustaminen, mielialojen tutkailu ja tilanteen rauhoittaminen – kunnes on aika kertoa totuus.
Jani Karvisen Janne, Pasin vanha ystävä, on jäänyt kotiin, rakentanut enemmän tai vähemmän huteran elämänsä vaneritehtaan varaan. Mihinkä sitä ihminen kotoaan lähtisi?
Pirjo Määttä sukkuloi Pasin vaimona ja esimiehenä. Vaimona hän on hellä ja ymmärtävä, esimiehenä liukas pomo, joka vaatii työtä ja tulosta – moraalista viis.
Pikku paikkakunnan tulevaisuus on kovin lohduton. Näitä tarinoita on viime vuosina kuultu niin tiheään, että Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan perustuva näytelmä ei tunnu laisinkaan ”teatterilta”. Mitä nämä kaikki tosielämässä irtisanotut, työnsä menettäneet ihmiset tässä maassa (ja muualla) tekevät? Miten he jaksavat murroksessa?
Päähuomion näytelmässä vievät kuitenkin Pasin ja Jannen erilaiset kohtalot ja yhteinen kaipaus nuoruuteen, jolloin elämä oli vielä edessä, kaikki mahdollista ja toivo korkealla.
Kolmen hengen orkesteri, nostalginen ja energinen musiikki sekä monenlaiset viittaukset menneeseen aikaan tuovat esitykseen haurasta lämpöä. Ehkä juuri nuoruuden toivo ja aikuisuuden lohduttomuus synnyttävät Metsäjätin herkän kosketuspinnan.
Katri Renton lavastus toimii ja jättimäisten vaneriseinien rullaus pitkin näyttämöä synnyttää taitavasti illuusion työnteosta. Pyry Hyttisen videot avartavat Willensaunan matalaa ja laakeaa tilaa.
Kovin mielellään vain näkisi joskus jonkin vision, miten tästä päästään eteenpäin. Tuskin sentään musiikin voimalla.
Marja Kuparinen
Metsäjätti. Miika Nousiaisen
kirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Aleksis Meaney.
Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 10.4.
Jaa tämä artikkeli: