Metsän omistajan mietteitä
Minulla on oma metsä.
Metsäni on suunnilleen saman kokoinen kuin eteläisen Helsingin kaupunkihuoneistot. Se sijaitsee eteläisen kallionrinnan alla. Siinä kasvaa nuoria lehtikuusia, pähkinäpensaita, kieloja, vuokkoja ja näsiää. Sen valo on vihreää kuin Portugalin viini.
Se on joutomaata enkä minä sitä omista. Se on niin vähäpätöisessä ja vaikeassa paikassa, että siihen ei voi rakentaa mitään. Ei tietä, ei taloa. Kallio sen takana kohoaa paahteisena ja pyöreänä kuin valaan selkä. Kerran meri lainehti siinä missä nyt on pikkuinen metsäni.
En ole koskaan omistanut mitään pysyvää. Osani on ollut kiintyä katoavaan – kotitaloni ja kaikki sukuni asuinsijat hävisivät 1960–1970-luvun suuressa myllerryksessä. Perheeni joutui – tai pääsi – lähiöön, metsän helmuksiin. Minä opin katujen kasvatista polkujen kulkijaksi, kun ensimmäisenä lähiökeväänä kuulin sulavesipurojen pauhun jyrkän kuusikkomäen rinteiltä.
Nuoruuteni metsä kaadettiin muutama vuosi sitten. Missä oli puroja, on nyt kunnallistekniikkaa. Olen romaaneissani kirjoittanut kadonnutta kaupunkia takaisin, mutta kerran kaadettua metsää ei takaisin saa. Talot ja kadut ovat syntyneet piirustuslaudalla, mutta missä ovat metsän havainnekuvat ja projektit?
Ihmisen rakentamalla on vaiheensa ja kohtalonsa. Valtakunnat kaatuvat yhdessä yössä, iskulauseet pyyhitään seiniltä ja kadut nimetään uudestaan. Ihminen valvoo huolissaan, avaa sitten oven uuteen kaupunkiinsa ja oppii suunnistamaan sen kaduilla, vaikka muutos sydäntä roimii. Mutta kielojen matto ei nouse enää asfaltin alta.
Rakastan ujosti ja uhmakkaasti metsikköäni. Asun tässä kaupungissa niin kuin nomadi, jonka taakse ei jäänyt mitään, mihin palata. Vailla muuta omaa kuin se pala maata, jolle asetun levähtämään. Pähkinälehto nostaa vihreänä hulmuavan telttakaton ylleni, kun painaudun keväisten kielonlehtien keihäsmetsän keskeen.
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: