Kesäkämppä. Veneenrakentajaksi opiskellut Perttu Pärssinen asui kesällä Nuuksion metsissä, luonnonsuojelualueen ulkopuolella. Hän tekee sekalaisia töitä vuokratyöfirman kautta.
Metsän poika tahdon olla
Perttu Pärssinen asui kesän karhujen valtakunnassa, uinuen riippumatossaan kuin onnellinen orava.
Teksti Elina Raunio
Kuvat Jukka Granström
Nuori mies ajaa polkupyörällään keskellä Helsinkiä. Hänellä on sortsit ja siisti paita, selässään reppu. Satunnainen ohikulkija tuskin arvaisi, että tämä mies on aamulla herännyt Espoossa keskeltä korpea. Hän on noussut riippumatosta, napannut aamiaiseksi kourallisen mustikoita ja pessyt kasvonsa kirkkaassa lähdepurossa.
Perttu Pärssinen, 23, muutti metsään alkukesällä, heti sään lämmettyä.
– Erottuani tyttöystävästäni etsin ensin omaa vuokra-asuntoa. Soitin yhdelle vuokranantajalle, mutta asunto oli jo mennyt. Hän kehotti kuitenkin lähettämään seuraavan asunnon varalle sähköpostia, jossa kertoisin itsestäni. Alkoi korpeamaan ajatus, että avaisin koko elämäni harrastuksiani myöten ventovieraalle ihmiselle vain saadakseni kodin, Pärssinen puuskahtaa.
Selonteon laatimisen sijaan hän alkoi selvittää mahdollisuutta muuttaa metsään. Retkeilyvälineitä oli riittävästi, vain sopiva paikka puuttui. Pärssinen vietti tunteja tietokoneen karttaohjelman parissa.
– Tutkin tarkkaan koko Nuuksion alueen. Oli tärkeää löytää suojaisa alue, jossa en häiritse ketään. Luonnonsuojelualueella ei saa leiriytyä, joten paikan oli oltava sen ulkopuolella. Haussa oli seutu, jossa ei ole edes polkuja.
Puolen neliökilometrin metsä löytyi. Pärssinen käänsi postinsa läheiseen postikonttoriin ja pakkasi tavaransa.
– Viimeistään siinä vaiheessa, kun olin kertonut kymmenelle kaverille aikeistani, oli jo pikku pakko toteuttaa suunnitelma. Yksi kaverini sadatteli omaa kuudensadan euron vuokraansa ja mietti, rohkenisiko tehdä saman kuin minä.
Ihminen tulee toimeen vähälläkin. Perttu Pärssiselle riitti polkupyörä, riippumatto ja sen ylle sadekatos, muutama kirja ja pressuun kääritty vaatepino. Repussa kulki mukana arvokkain omaisuus – lompakko, kamera ja kännykkä. Pärssiselle repun tärkein tavara oli maastonvihreä retkikaiutin. Sillä saattoi soittaa musiikkia kännykästä kavereidenkin kuultavaksi rannalla.
– Kännykän latasin töissä tai kavereiden luona. Oli minulla aurinkokennolaturikin, mutta se toimi tasan kaksi päivää. Sitten se imaisi akun tyhjäksi.
Älypuhelimella Pärssinen hoiti laskunsa, seurasi uutisia ja otti vastaan työtarjouksia vuokratyöfirmasta, joka on pitänyt miehen erittäin ahkerasti töissä.
– Olen ollut puolessa vuodessa töissä kahdellatoista eri alalla. Muun muassa rakennuksilla ja varastoissa on töitä enemmän kuin ehtii tehdä.
Pärssisen vanhemmat asuvat Espoossa, mutta nuori mies ei halunnut kuormittaa lapsuuskotiaan huoltovelvoitteilla. Pyykit hän pesi lähinnä kavereiden luona ja metsään riitti iltapalaksi pienet eväät.
– Aika paljon vietin töiden jälkeen aikaa kavereideni kanssa, mutta yöksi tulin Nuuksioon. Joskus kotiintulo venyi aamuyöhön. Jos haluaa tuntea kuin olisi yksin maailmassa, kannattaa olla liikkeellä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kahden aikaan, Pärssinen vinkkaa.
Yksinäinen olo ei iskenyt Perttu Pärssiseen kertaakaan. Hän rakenteli aikansa kuluksi lingon ja opetteli sen käyttöä. Hän tutki ympäristöään ja löysi kilometrin päästä majapaikastaan upean, kirkkaan lähdepuron. Se tarjosi juoma- ja pesuvettä.
Kesän aikana hän ehti myös muuttaa toistamiseen.
– Päätin nostaa elintasoani ja muuttaa alkuperäistäkin kauniimpiin maisemiin. Löysin hienon paikan, joka laittoi mielikuvituksen todella liikkeelle. Se tuntui juuri sellaiselta sopukalta, jossa kivikauden ihmiset ovat asuneet.
Heinäkuun helteillä ilmava asumus tarjosi hyvät yöunet. Huopa riitti riippumatossa uinujalle, ja säiden viilennyttyä Pärssinen kömpi makuupussiin. Majapaikka oli niin syrjäinen, että Pärssinen ei nähnyt eikä kuullut sen lähellä koko kesänä yhtään ihmistä.
– Yhtenä yönä heräsin outoon meteliin. Metsästä kuului hyvin raskasta tallustusta. Ääni ei varmasti lähtenyt ainakaan ihmisestä. Silloin kyllä pikkuisen selkäpiitä karmi.
Pärssinen alkoi pitää kovaa meteliä hakaten kepillä puunrunkoa, ja hetken päästä tallustus loittoni.
– Ajattelin, että jos karhu tulee, tarjoan sille evääksi ostamaani lihasäilykettä.
Riippumatossa oli rauha uppoutua kirjoihin ja lehtiin.
– Tietokirjallisuutta ja talousuutisia olen lukenut jo monta vuotta. On kiinnostavaa tietää, miten maailma pyörii.
Kesän mittaan Perttu Pärssisen mielessä kävi usein, miksi ihmiset käyttävät aikaansa kahden tonnin metallimöhkäleellä liikkumiseen paikasta toiseen, mutta kauhistelevat samaan aikaan öljyn loppumista maailmasta.
– Polkupyörällä pääsee halvalla ja hauskasti, ja pääkaupunkiseudulla monissa paikoissa paljon ketterämmin kuin autolla tai bussilla. Viimeiset viisi vuotta olen pyöräillyt enemmän kuin kulkenut julkisilla, Pärssinen laskeskelee.
Kesän lopussa hän polki Helsingin Sörnäisistä Espoon keskukseen 45 minuutissa.
– Se alkaa olla hyvä aika jo henkilöautoonkin verrattuna.
Rankkasateiden saavuttua Pärssinen muutti tuttavansa kämppäkaveriksi Espooseen. Metsäkesästä jäi pelkästään hyviä kokemuksia. Luonnon kunnioitus kasvoi entisestään. Pärssinen piti tarkan huolen siitä, että metsään ei jää hänen paikalla olostaan mitään jälkiä.
– Metsä ei ole oma. Siellä ollaan ikään kuin laina-ajalla.
Luonnossa asumista hän on valmis suosittelemaan muillekin.
– Se sopii niille, jotka haluavat kokeilla jotain ihan muuta!
Jaa tämä artikkeli: