Metsän tyttö
Kun Pauliina Kainulaisella on paha mieli, hän menee metsään.
Alussa oli metsä. Se alkoi melkein kotipihasta Tervossa, Pohjois-Savossa. Teologian tohtori Pauliina Kainulainen on maatalon tyttö ja vanhempiensa iltatähti.
”Lapsena leikin paljon yksin metsässä. Se oli turvallinen, hyvä paikka minulle. Metsät ja järvet ovat sielunmaisemani.”
Lapsuuden metsän jälkeen on löytynyt toisia metsiä: Keskuspuisto opiskeluaikojen Helsingissä tai lähivaarojen metsä kesäteologina Juuassa.
”Metsässä voi hengittää vapaasti ja olla pelkäämättä. Avaruus ja väljyys, rajojen puuttuminen tekee hyvää.”
Kainulaisen viimeisin erilainen metsäkokemus on Enontekiöltä, metsän rajalta, missä maisema muuttuu puuttomaksi. Kainulainen oli siellä keväällä neljä kuukautta pappina.
”Mieleeni jäi huhtikuinen hohtavan valkoinen hanki. Kevät tuli nopeasti ja toi mukanaan keltaiset kulleroniityt. Olin nähnyt aikaisemmin kulleroita vain pieninä puskina.
Pysyvämmin Kainulainen asuu Kontiolahdella, 20 kilometrin päässä Joensuusta. Sielunmaisemia löytyy myös mökiltä Lieksasta, Pielisen rannoilta.
”Olen sillä tavalla itäsuomalainen ihminen, että jo lapsena minulla liittyi luontoon hengellinen ulottuvuus. Leikkipaikkani pottukuopan takana oli myös pyhä paikka. Olen huomannut sen, kun olen lukenut ensimmäistä päiväkirjaani. Kirjoitin sitä alle kymmenvuotiaana.”
Lapsuudessaan Pauliina Kainulainen ei vain samoillut metsässä. Hän myös luki Raamattua.
”Olin saanut koulusta Gideoneitten lahjoittaman pienen Raamatun. Sen lukeminen toi turvallisuutta.”
Vaikka metsä kasveineen ja eläimineen sekä yötaivaalta tutusti vilkuttavat tähdet tuntuivat ystäviltä, oli maailmassa myös jotain ahdistavaa ja pelottavaa.
Maaseudullakin lapsen korviin kantautui ydinsodan uhka. Myöhemmin tuli lisää uutisia globaaleista ongelmista, köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Niitä vastaan tarvitsi turvaa.
”Luontohengellisyys ja kristillinen hengellisyys ovat kulkeneet mukanani pitkään. Ne keskustelevat keskenään ja peilaavat toisiaan.”
Vei silti aikansa, ennen kuin Kainulainen huomasi, että juuri noiden kahden tukipylvään varaan hän voisi ryhtyä tietoisesti hahmottelemaan omaa teologiaansa. Sitä ennen hän perehtyi vapautuksen teologiaan sekä feministi- ja ekoteologiaan.
”Ekoteologia on kristinuskon tarkastelemista luontosuhteesta käsin. Sitä on harjoitettu 1960-luvulta alkaen, mutta sen juuria voi löytää Raamatusta ja Franciscus Assisilaisen luontosuhteesta.”
Viimeisimmässä kirjassaan Metsän teologia (Kirjapaja 2013) Kainulainen haluaa ottaa tietoisen sivuaskeleen ja siirtyä akateemisesta teologiasta viisausteologiaan.
”Viisausteologia tulee lähelle mystiikkaa. Siinä saavat järjen ja pääntiedon lisäksi tai sijasta tilaa myös tunteet, tahto, intuitio ja mielikuvitus. Viisausteologiaa ilmaistaan usein runon tai muun taiteen kielellä.”
Pauliina Kainulainen haluaa tehdä suomalaista kontekstuaalista teologiaa, eli suomalaisessa nykytodellisuudessa toimivaa uskontulkintaa. Siksi hänen mielestään on tärkeää mennä sisälle kulttuuriin ja myös sen juurille niin metsässä kuin muutenkin.
”Olen täysverinen savolainen, ja varmaan siitä tulee rakkauteni kieleen ja kielellä leikittelemiseen. Halutessaan välttää konflikteja viimeiseen asti savolainen jahkailee. Asioiden rajat eivät ole tarkkoja. Savolainen elää sekä että -maailmassa, ei missään mustavalkoisessa joko tai -ajattelussa.”
Savolaisuuden ohella Kainulainen puhuu itäisistä vaikutteista ja ugrilaisuudesta.
”Ugrilaisuus ei ole slaavilaisuutta eikä indoeurooppalaisuutta. Haluan tutkia Sammon murusia, vanhoja säilyneitä runoja ja niiden sisältämää todellisuuskäsitystä sekä lukea ja tulkita Raamattua siitä käsin.”
Samalla Kainulainen kertoo rajaavansa pohdiskeluittensa ulkopuolelle suomalaisen muinaisuskon siksi, ettei ole tavoittelemassa kahden uskonnon yhdistämistä. Hänen mielestään se, että pitkään ajateltiin kaiken hyvän tulevan lännestä, on tukahduttanut itäistä ajattelua.
”Itäisessä ajattelussa ei tehdä eroa maallisen ja hengellisen välillä, vaan ne kietoutuvat yhteen. Saunakulttuuriin on liittynyt hengellinen pyhän kokemus. Ruumiillisuus on ollut arvossaan. Se sopii hyvin kristinuskoon, jossa Jumala tuli ihmiseksi pojassaan.”
Viimeistään kirkkoisä Augustinuksesta alkaen kristillistä ajattelua on hallinnut käsitys lineaarisesta ajasta: maailmahistoria kulkee alun luomisesta kohti lopun tuomiota. Itäisessä ajattelussa on vahvemmin läsnä myös syklinen aikakäsitys, perusasioiden toistuminen elämän rytmeissä ja vuoden kertokulussa.
”Ugrilainen luontosuhde on syvä ja pehmeä. Siihen ei kuulu valloittaminen eikä hallitseminen, vaan sopusointu ja kohtuus”, Pauliina Kainulainen sanoo.
”Luonnosta ei oteta enempää kuin tarvitaan, ja se mitä otetaan, käytetään tarkoin. Kohtuutta ja sopusointua voisi vaalia vaikka viettämällä älä osta mitään -päivää joka sunnuntai ja viemällä lapset metsään.”
Sillä, että luontosuhde on ihmiselle tärkeä asia, on myös murheellinen puolensa. Kun luontosuhde rikotaan esimerkiksi ojituksilla ja avohakkuilla tai ihminen etääntyy ja vieraantuu luonnosta jollain muulla tavoin, hän kärsii tilanteesta.
”Ajattelen, että tuskallinen yksinäisyys ja elämän pirstaleisuus, masennus, riippuvuudet ja itsemurhat pohjautuvat paljolti rikkoutuneeseen luontosuhteeseen. Niinpä olisi aika Väinämöisen tavoin ottaa selvää sairauksien ja olotilojen synnystä, jotta voisi parantaa ne. Kirkosta voisi tulla parantava yhteisö, jos se ensin suostuu itsekriittiseen uudistusprosessiin.”
Kainulaisen mielestä jokainen kieli sisältää oman maailmankuvansa. Suomen kieli on hänelle aarre, jota tulee vaalia.
Oman ajattelun syventämiseksi hän neuvoo tutkimaan myös alkuperäiskansojen luontosuhdetta. Sitä hän itsekin pääsi tekemään Enontekiöllä. Papin työssään hän palautteli mieleen aikaisemmin opiskelemaansa pohjoissaamea ja tutustui saamelaisten elämäntilanteisiin.
Lopussakin on metsä.
”Metsä kutsuu meitä yhä uudestaan yhteyteen mustikanvarpujen ja eläinten kanssa”, Pauliina Kainulainen sanoo.
”Itse olen myös metsänomistaja, minulla on perintömetsää. Osasta siitä olen tehnyt luonnonsuojelualueen. Se säilyy metsätemppelinä, josta ei kaadeta puita. Siellä on kuulemma liito-oraviakin, vaikken ole nähnyt kuin papanoita.”
Metsä merkitsee Kainulaiselle samalla myös abstraktimpia asioita: metsä on merkitysten tiivistymä, mieli- ja kielikuvien kehto, se jäsentää mieltä.
”Kun minulla lapsena oli paha mieli, menin metsään. Se on auttanut aina. Teologin ja papin työhön kuuluu pitää huolta myös omasta itsestään. Teen sitä menemällä yksin metsään. Metsä on rukouksen paikka. Se on myös luovuuden lähde, haen sieltä inspiraatiota.”
”Luontohengellisyys on sitä, että menee metsään, on hiljaa, katselee ja ihmettelee, kuuntelee ja havainnoi.”
Kainulainen nimeää luontohengellisyyden esikuvaksi ja hengelliseksi äidikseen kirjailija Anna-Maija Raittilan. Hänen runoissaan avautuu välitön yhteys puihin, varpuihin ja lintuihin.
Kainulainen painottaa, ettei luontohengellisyys ole panteismia, sitä että luonto on Jumala, vaan panenteismia. Hän kertoo, mitä sana merkitsee.
”Panenteismi tarkoittaa, että Jumala on läsnä kaikissa luoduissa ja koko luomakunnassa, mutta hän ei tyhjene siihen. Hän on enemmän kuin luomakuntansa, ei pelkästään tämän- vaan myös tuonpuoleinen.”
”Itäisessä ajattelussa ei tehdä eroa maallisen ja hengellisen välillä, vaan ne kietoutuvat yhteen”, sanoo Pauliina Kainulainen.
Metsät, jaksakaa vielä vähän!
Viekää hyvä sanoma kaikille luoduille.
Metsät, teidän vapautuksenne päivä on lähellä.
Vedet, teitä kunnioitetaan ja varjellaan.
Nelijalkaiset ja siivekkäät sisaruksemme,
Jumala pehmittää ihmisten sydämet.
Pelastus on meille yhteinen,
ilo on yhteinen.
Tulevaisuuteemme kietoutuvat toisiinsa
nuppuja pursuavana köynnöksenä.
Jaksakaa vielä vähän.
Näettekö, miten tämä aika avaa uusia mahdollisuuksia?
Huomaatteko, miten kukat ovat puhkeamaisillaan?
Pauliina Kainulainen: Metsän teologia. Kirjapaja 2013.
Jaa tämä artikkeli: