Pientä ja tarkkaa. Katariina Kirjavainen tekee huolella pienoismallin, jonka mukaan teatterin verstas sitten rakentaa oikean lavastuksen.Tässä hehkeä näkymä Katri Helena -musikaaliin pikkuisine keinuineen.
Mielen kuvia
Lavastaja rakentaa siltaa tekstistä katsojan mieleen. Varsinainen näyttämö on siellä.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Sirpa Päivinen
Kun Kirjavainen sai Panu Rajalan Sylvi ja Anita -näytelmän tekstin noin vuosi ennen helmikuussa 2012 ollutta ensi-iltaa, se alkoi elää hänen mielessään.
– Mietin, miten näiden naisten elämää voi katsoa ikään kuin sisältäpäin. Näytelmän muotohan on kuin kaksi rinnakkaista monologia. Muistelin kirjailija Virginia Woolfin lausetta oman huoneen tarpeellisuudesta naiselle. Syntyi Sylvin huone ja Anitan huone. Lisäksi tarvittiin muu tila toisaalle. Politiikan varjoteatteri sai paikan takanäyttämöltä, kertoo Kirjavainen.
Taustan varjomaailmassa liikkuvat niin näytelmän Urho Kekkonen kuin Jaakko Hallamakin ja määrittävät sitä, mitä naisille tapahtuu. Sylvi ja Anita on kertomus vallan kulisseissa elävistä naisista, jotka näkevät ja kokevat paljon mutta eivät voi reagoida näyttävästi.
– Realismi ei ollut tarpeen. Etsin mielenliikettä, sitä, mitä tuon kaltaisessa kuviossa eläminen tekee ihmismielelle. Sitä kautta naiset tulevat meitä lähelle. Ajankuva on vaatteissa ja jo itse asetelmassa.
– Näytelmässä Anita oli diplomaatin rouva, nykyisin hän olisi itse diplomaatti. Ehkä nykyajan Sylvikin saisi eri tavalla pitää kiinni kirjailijan työstään. Eivät näytelmän naiset silti ole alistuvia ihmisiä – olosuhteet vain loivat elämisen puitteet, Katariina Kirjavainen sanoo.
Lavastaja tekee saamastaan tekstistä ensin tulkintaehdotuksen. Ohjaajan kanssa käydyn neuvottelun ja tarpeellisen lepo- ja työstövaiheen jälkeen syntyy huolella tehty pienoismalli. Se tehdään suhteessa 1:25, jolloin 180-senttinen ihminen on 7 senttiä korkea.
Katariina Kirjavainen on alkuperäiseltä koulutukseltaan kuvanveistäjä. Jo siksikin pienoismalli on hänelle rakas taiteellinen haaste. Huolella tehtyä käsityötä tarvitaan paljon. Mallia rakentaessa miettii moneen kertaan, miten näyttelemisen esteet voi raivata pois ja miten näytelmän teksti ja sen katsojassa synnyttämät mielikuvat pääsevät hedelmälliseen vuorovaikutukseen.
Varsinainen näytelmä ei ole näyttämöllä vaan katsojan mielessä syntyvissä kuvissa. Hyvä näytelmä synnyttää erilaisissa katsojissa erilaisia kuvia.
Ennen harjoitusten alkua hiottu pienoismalli esitellään muille suunnittelijoille, taiteelliselle ja tekniselle johdolle, talousjohdolle ja varsinaiset lavasteet toteuttavalle verstaalle.
Lavastuksen pienoismallissa teksti lihallistuu ensimmäisen kerran. Näyttelijät saavat lavastuksen valmiina pakettina.
Työhuoneen nurkassa on tulevan esityksen pienoismalli sekä Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämö kumollaan. Hyllyn päällä seisoo joukko Katariina Kirjavaisen Katri Helena -musikaalin pienoismalliin tekemiä pikkuisia koivuja.
Kaupunginteatterissa Kirjavainen on ollut vuodesta 2002 lähtien. Kun hän alkaa rakentaa lavastuksen pienoismallia, hän lähtee yleensä näyttämön pohjapiirustuksesta.
– Minun on helpompi ajatella kokonaisuutta katosta ja edestä käsin, niinpä yleensä maalaan ensimmäisenä lattian. Sinne alan sitten sijoitella taloja, huonekaluja, siirtelen niitä ja mietin, miten rakennelma voisi vastata toiminnan suuntia ja miten syntyy dynaamisia paikkoja tarinan etenemiselle.
Lavastuksen pienoismalli on aina taiteellinen työ ja lavastajan käyntikortti. Tarkka ja näköinen. Lavastaja tekee mallista vielä kuvakäsikirjoituksen kohtauksiin. Se toimii ohjaajalle – ja myös lavastajalle itselleen – ikään kuin lavastuksen käyttöohjeena.
Tämän jälkeen Kirjavainen valvoo toteutusta, että se on taiteellisesti korkeatasoinen ja toiminnallisesti tarkoituksenmukainen. Tarvittaessa hän avustaa vielä ohjaajaa koko suuren näyttämökoneen haltuunotossa. Irrottautumisen aika lavastussuunnitelmasta on vasta ensi-illassa, kun esitys on valmis.
Lapset ovat näyttelijöille ja lavastajalle lahjomaton ja tarkka yleisö. He antavat palautteen heti koko olemuksellaan. Katto Kassisesta Katariina Kirjavainen sai jopa fanipostia. Jos hän saisi valita, hän tekisi vain satuja suurelle näyttämölle.
– Näyttämöestetiikkaa on monenlaista. Oleellista on se, miten näytelmä synnyttää kuvia katsojan mieleen. Tavoitetta ei aina helpota se, että näyttämöllä on paljon kaikkea.
Lapsille kuitenkin pitää olla konkreettista ja mielikuvitusta kiihottavaa katsottavaa, sellaista kuin esimerkiksi Kolmessa iloisessa rosvossa .
– Rosvot tai Katto-Kassinen voi olla lapselle hänen elämänsä ensimmäinen teatterikokemus. Toivon tietysti, että nähdystä jäisi muistijälki, joka eläisi mielikuvissa ja leikeissä ja kukaties toisi lapsen uudestaankin teatteriin.
Tietä teatteriin tasoitti Kirjavaisen lapsuuden kodin ”fantastinen kirjahylly”. Nuorten kirjoja ei juuri ollut, joten luettiin klassikoita ja maailmankirjallisuus aukeni.
Vuodet freelancerina (1991–2002) pienissä ja köyhissä teattereissa opettivat tarkkaa työskentelyä. Tehtiin sisällöllisesti merkittäviä töitä, vaikka visuaalisuus saattoi olla melkein kirosana kauneudesta puhumattakaan.
Kamppailu on tehnyt Kirjavaisesta sitkeän ja kurinalaisen. Hän ei anna helposti periksi siinä, mitä on tarjoamassa.
Nuoret opiskelijat kyselevät joskus, miten osaisivat tehdä lavastuksesta ”oman näköistään”. Termi ei Kirjavaista erityisesti miellytä.
– Lavastaja ei voi välttää itseään vaikka tahtoisi, kysymys on siis aika turha.
Tärkeämpää hänen mielestään on olla kiinnostunut kaikesta maailmassa ja ymmärtää teatteriesityksen luonne. Oman näköinen työ ei ole sama asia kuin luova työ. Näytelmän tekeminen on yhteistyötä, jonka päämääränä on tarjota katsojalle ehjä kokemus, sellainen, jonka hän voi ottaa vastaan.
– Me kaikki yhdessä annamme katsojalle lahjan. Emme etsi siitä irrallaan olevaa omaa toteutumistamme. On siis syytä olla nöyrä, mitä omaan osuuteen koko prosessissa tulee.
Jaa tämä artikkeli: