Mieluinen anoppi
Tietokirjailija Tuula Vainikainen käsittelee elämäntaitokirjassaan Mieluinen miniä kimuranttia kahden naisen suhdetta: miniän ja anopin. Hän hyödyntää kirjassaan kaunokirjallisuutta, elokuvia, kolumneja, ihmissuhdekirjoja sekä ”todistajikseen” kutsumiensa suomalaisnaisten kertomuksia omista anopeistaan, myös ulkomaalaisista. On mainiota, että Vainikainen kirjaa myös maalaistalojen miniöiden sekä Suomeen muuttaneiden ulkomaalaisten kokemuksia.
Sitä hän ei tosin kerro, mistä ja miten hän on etsinyt nämä todistajat, onko heitä haastateltu vai ovatko he kirjoittaneet kokemuksistaan.
Vainikaisen viesti on, että elämme vuotta 2013, ja on jo aika luopua muinaisesta, pakollisesta anoppi-miniä-vihanpidosta. Naisten kertomuksista selviää, että anoppeja on niin monenlaisia kuin on perheitäkin. Hyvän anopin kanssa on kevyt kulkea, hankalan anopin kanssa eläminen on jatkuvaa hapuilua kauhukabinetissa, ja kaikkea siltä väliltä on koettu.
Esimerkiksi Marja kirjoittaa: ”No nyt tällä järjellä tiedän, että hän oli vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen, mutta kyllä niin monet katkerat itkut nuorena olen hänen vuokseen itkenyt ja vannonut, että vaikka poikani tulevaisuudessa toisi minkälaisen noita-akan tahansa kotiin, niin ikinä en pahaa sanaa sano.”
Kirja tarjoaa miniöille kymmeniä peilejä, joihin heijastaa omaa anoppisuhdettaan. Toisaalta Tainojen, Reettojen ja Riittojen lyhyet kertomukset tahtovat sekaantua toisiinsa.
Eniten kaipaan teokseen miesten näkökulmaa. Anoppia ja miniää yhdistää sama mies, ja siksi tämä ihmissuhde ei ole ”kahden kauppa”, kuten Vainikainen kirjoittaa. Olisiko ollut mahdotonta houkutella edes viisi miestä puhumaan ihmissuhdeverkosta, jossa hekin elävät?
Lopulta lukijalle jää elämänohjeeksi: yritetään elää ihmisiksi. Myös miniöinä ja anoppeina.
Eira Serkkola
Tuula Vainikainen: Mieluinen miniä. WSOY 2013.
Jaa tämä artikkeli: