Helsingin maamerkki on tuomiokirkko. Kuva: Harri Hemmilä
Mihin stadilainen tarvitsee seurakuntaa? – osa 1
Helsingin piispa Irja Askola ja helsinkiläiset kirkkoherrat vastasivat kysymyksiin kirkosta.
1. Mihin helsinkiläinen tarvitsee seurakuntaa?
Piispa Irja Askola: – Kuulun mielelläni yhteisöön, jonka perussanastoon sisältyy armo ja oikeudenmukaisuus. Tässä kuormittavassa, itsekkäässäkin ajassa ne taitavat olla harvinaista herkkua!
Lauttasaaren kirkkoherra Juha Rintamäki: – Ollakseen sinut itsensä, Jumalansa ja ympäröivän luonnon kanssa. Seurakunta myös tekee hyvää lähellä ja kaukana ja siksi seurakunnan tukeminen on osa ihmisenä olemista.
Mikaelin kirkkoherra Martti Häkkänen: – Seurakunta tarjoaa sanomaa, joka antaa elämälle mielekkyyden ja merkityksen. Seurakunta, sen työntekijät ja vapaaehtoiset, kulkee rinnallasi elämän eri vaiheissa – tarvittaessa sen viimeisiinhetkiin saakka.
Se mahdollistaa juhla-aikojen perinteiset tapahtumat sekä antaa sisällön ja tarkoituksen niiden yhteisölliseen viettämiseen. Jos elät yksin tai etäällä muista, seurakunnan yhteisöllisyys tarjoaa ystävyyttä ja mielekästä toimintaa ja siellä on ihmisiä, jotka ovat aidosti sinusta kiinnostuneita.
2. Onko seurakunnan rooli, sen haasteet ja siihen liitettävät odotukset erilaisia pääkaupungissa kuin muussa Suomessa?
Askola: – Helsingissä elämme sykkeessä, jossa ” viljapellot eivät heilimöi, eivätkä toukomettiset kujerra”. Me elämme monikerroksista, monikielistä, monioloista todellisuutta jokaisessa korttelissamme. Jumalan kaunein sana on tervetuloa. Tervetuloa, tervetuloa koko elämänkokemuksesi kanssa. Tässä toivotuksessa kohtaavat pohjalaiset ja karjalaiset, virolaiset ja venäläiset, somalit ja kiinalaiset.
Rintamäki: – Helsinkiläiset ovat oma heimonsa Suomessa ja siksi seurakunta on täällä Helsingissä helsinkiläisten näköinen ja oloinen.
Häkkänen: – Pääkaupunkiseudun elämänkulttuuri ja kaikki sen tarjonta on erilaista verrattuna muuhun Suomeen. Seurakunnan tapa olla mukana ihmisten elämässä toteutuu kokoavassa toiminnassa sekä yhdessä toimiessa eri verkostoissa. Silti eri kaupungin alueilla olevat kirkot kertovat turvallisuudesta, jatkuvuudesta ja perinteistä.
3. Miksi Helsingissä on niin monta ev.-lut. seurakuntaa, 18 suomenkielistä ja kolme ruotsinkielistä? Mihin niitä kaikkia tarvitaan?
Rintamäki: – Seurakunta koostuu seurakuntalaisista, joita taas yhdistää samalla kulmalla asuminen. Kaupunginosien välillä on eroa: Esimerkiksi Lauttasaaressa yhteisöllisyys korostuu, kun tiedetään tarkasti ketkä saarelle kuuluvat.
Häkkänen: – Kaupungin eri alueet ovat kehittyneet eri aikoina ja niillä on omat identiteettinsä, piirteensä ja oma elämänkulttuurinsa. Tämä näkyy myös kaikessa siinä toiminnassa, jossa seurakunta on mukana. Meidän seurakunta on se oma seurakunta.
4. Hautapaikka on yksi merkittävimmistä syistä kuulua kirkkoon. Kuolema on kuitenkin asia, josta vaietaan tavallisessa kanssakäymisessä. Ihmiset eivät kohtaa kuolemaa samalla tavalla kuin muutama sukupolvi takaperin. Kuinka niinkin olennaisesta asiasta etääntyminen on vaikuttanut suomalaisten käsityksiin kuolemasta?
Rintamäki: – Kuoleman luonnollisuus tulee sen läsnäolosta. Pappina kohtaa kuolemaa viikoittain, toisin kuin hautajaisiin valmistuvat läheiset, joiden piirissä kuolema vierailee harvemmin. Kuolema on peruuttamaton ja siksi sen ehdottomuus mietityttää. Tämänkin takia on tärkeää, että seurakunta on keskeisesti mukana kuoleman kohdattua.
Häkkänen: – Kuolema on osa elämän kokonaisuutta. On arvokasta, että voimme yhdessä kulkea loppuun saakka pariskuntana, perheenä, sukulaisina ja ystävinä. Sairaalat ja vanhainkodit antavat hyvää hoitoa ja tuovat turvallisuuden tunnetta. Kaikista elämän asioista – myös kuoleman kohtaamisesta – olisi hyvä puhua ja kertoa myös, mitä ne merkitsevät tunteiden tasolla. Peloista huolimatta iän myötä tämä ”hiljainen vieras” lähestyy ja tulee luoksemme. Seurakunnan merkitys on ehkä lähinnä siinä, että sillä on sanoma siitä, miksi saamme siirtyä ”paremmalle puolelle elämää”.
5. Länsimaissa palvotaan nuoruutta. Mitä nuoremmalta näytät, sitä onnellisempi olet. Todellisuudessa nuoruus on monelle helvetillistä aikaa. Miten kirkko näkee ihmisen kasvuun liittyvät vaiheet sekä tähän liittyvän, alituisen rimpuilun ulkoa tulevien paineiden keskellä?
Rintamäki: – Rippikoulu on iso mahdollisuus tukea nuoria ja antaa elämälle hyvää pohjaa. On osattava olla mukana niissä verkostoissa, joissa nuoria helsinkiläisiä kohdataan eli tänä päivänä varmasti yhä enemmän sosiaalisessa mediassa.
Häkkänen: – Kirkolle tuskin mikään on vierasta. Seurakunnan työntekijät ovat avoimia ja kulkevat nuoruudenkin pelkojen ja helvettien keskellä rinnallasi. Se voi olla elämään kasvattava ja hyvä tie aikuisuuteen.
6. Länsimaissa ihminen tuntee helposti huonoa omatuntoa. Kulutamme maapalloa enemmän kuin siihen olisi varaa. Samanaikaisesti pakolaiset hukkuvat Välimereen, maanjäristykset koettelevat ennestään köyhiä maita, sotaa käydään kaikissa ilmansuunnissa. Me täällä olemme etuoikeutettuja ja elämme pumpulissa. Ongelmamme ovat pieniä, mutta silti ne satuttavat ja ahdistavat, eikä niitä voi väistää. Miten meillä voi olla lupa valittaa mistään? Miten kirkko näkee maailman järjettömän suhteettomuuden?
Rintamäki: – Maailmassa on liian monta lasta, raskaana olevaa äitiä tai vanhusta, joita ei kukaan auta. Esimerkiksi viime vuosina kehitysmaiden lasten oppimistaidot eivät ole juurikaan parantuneet, vaikka useampi lapsi on päässyt kouluun. Syynä on se, että maailmasta puuttuu suomalaisten verran eli 5,2 miljoonaa opettajaa.
Näiden lasten kohdalla koulutettu opettaja on avain omaan ja koko yhteiskunnan tulevaisuuteen. Näiden lasten koulunkäynti edistää tasa-arvoa, vie kokonaisia kansakuntia harppauksin eteenpäin ja auttaa jopa alentamaan lapsikuolleisuutta.
Minulle ei tarvitse tulla sanomaan, että kehitysyhteistyömäärärahat tarvitaan Suomessa. Kun olet kerran nähnyt kehitysmaassa epätoivon keskellä koulupaikan saaneen lapsen toiveikkaat silmät, olet valmis vakuuttamaan muille avun tarpeen. Vaikkapa kambodzhalaisen 17-vuotiaan tytön Mao Siman tapaaminen antaa toivoa maailman muuttumisesta paremmaksi. Mao on saanut Kirkon ulkomaanavun koulustipendin, jonka avulla hän valmistuu orpona ensi vuonna naispoliisiksi edesmenneen isänsä jalanjäljissä.
Maailma on yllättävän pieni! Euroopan naapurissa Afrikassa on useita katastrofeja, joita afrikkalaiset joutuvat pakenemaan. Miksi muuten hukkuisi 3 000 ihmistä vuodessa Välimereen? Nälkäkuolemaa paossa he pyrkivät Eurooppaan vaikka me väitämme meilläkin olevan asiat huonosti.
Meidän pitää aktiivisesti kantaa globaalia vastuuta eikä pitää silmiä kiinni ja vääntää siitä kuka on rohkein karsimaan maailman köyhiltä siellä jossain kaukana?
Häkkänen: – Kirkko haluaa elää niin, että jakaisimme sitä hyvää, mitä meille on annettu, kaukana elävin lähimmäistemme hyväksi. Kirkko on aina tuonut esille, että emme turmele tulevien sukupolvien mahdollisuutta puhtaaseen ja kauniiseen luontoon. Ehkä tässä kirkko voi toimia ihmisten omana tuntona.
7. Hedonistinen maailmankuva on kuluttava ja säälimätön. Kaikki sen tiedostavat, mutta onko meillä lääkkeitä sitä vastaan?
Häkkänen: – Hedonismi on lyhyt tie onnellisuuteen. Se vääristää elämän todellisuuden, johon kuuluu ilot ja surut, myötä ja vastoinkäymiset jne. Hedonismi vie ihmisen lopulta keskelle sisäistä tyhjyyttä. Kirkon olisi hyvä tarjota aidosti mielekästä tekemistä ja työtä sitä kaipaaville ihmisille – suurella sydämellä mielekästä tekemistä.
Jaa tämä artikkeli: