Kokeilemaan kasvatettu. Lapsuus Montessori-päiväkodissa jätti tekemällä oppimisen innon Tuuti Piippoon. 27-vuotiaana hän toteutti haaveensa kirjan tekemisestä.
Mikä moka!
Virheistä oppiminen vie kohti unelmia.
Teksti Tuula Hietamäki
Kuva Jani Laukkanen
Näin väittää Tuuti Piippo , joka on tehnyt yhdessä Miika Peltolan kanssa kirjan Kantapään kautta (Tammi 2012). Siinä 15 tunnettua suomalaista kertoo pahimmista epäonnistumisistaan ja siitä, miten he ovat selvinneet eteenpäin. Muun muassa Jari Sarasvuo puhuu miljoonatappioistaan liike-elämässä ja Seela Sella toilauksistaan teatteriesityksissä.
Piippo ja Peltola tahtovat kertoa kirjallaan nimenomaan siitä, miten epäonnistumisesta voi ottaa opiksi.
– Valitsimme siihen virheitä työelämän alalta, koska niistä ei vielä puhuta tarpeeksi. Haluamme antaa ihmisille esikuvia, miten käsitellä ja jakaa omia möhläyksiään.
Työpaikat ovat Tuuti Piipon mukaan tärkeä alue, koska ihmiset viettävät siellä paljon aikaa. Siellä tehtyjen virheiden käsittelytavalla on suuri merkitys työilmapiirin ja sitä kautta ihmisten hyvinvointiin.
Erityisesti johtajien ja esimiesten vastuunotto omista ja alaisten virheistä sekä työyhteisön energian suuntaaminen syyttelyn sijaan virheistä oppimiseen on hänen mielestään kullanarvoista. Se vapauttaa alaiset näkemään, että pomokin on ihminen, ja antaa luvan hengittää, avata suunsa, ottaa riskejä ja myöntää omat virheet. Luovuus vapautuu.
– Sellaista muutosta ei voi ostaa miltään konsultilta. Työyhteisössä energian vapautuminen olennaisiin asioihin on mullistavaa, hän korostaa.
Luovuuden johtamiseen Aalto-yliopistossa erikoistuvien Piipon ja Peltolan kirjanteko sai viime sysäyksen Nokian ensimmäisten isojen irtisanomisten aikaan, kun kukaan johtajista ei tullut julkisuuteen ottamaan vastuuta.
– Halusimme tutkia, mikä siinä on niin vaikeata. Huomasimme, ettei se ole sitä vain johtajille, vaan kaikille, oli moka iso tai pieni.
Epäonnistumisesta seuraa häpeän tunne, joka tuntuu koskevan koko minuutta, vaikka erhe olisikin vain ammatillinen. Häpeä lamaannuttaa. Se panee pakenemaan eikä miettimään, miten olisi järkevintä toimia.
Häpeäkulttuuri Suomessa on vahva, sanotaan. Piiponkin mielestä näin on. Hän ottaa esimerkin Yhdysvalloista, jossa konkurssin tekeminen ei ole johtajan CV:ssä piiloteltava asia, vaan kokemusta siinä missä muukin.
– Toisaalta tuskin sellaista kulttuuria onkaan, joka olisi täysin salliva epäonnistumisia kohtaan. Suomalaisilla korostuu se, hyväksytäänkö minut. Meillähän on jo valmiiksi mielessä kansallinen kysymys: mitä muut meistä ajattelevat?
Piippo näkee parantamisen varaa koulussa, jossa opitaan tekemään oikein ja sääntöjen mukaan. Koulun harjoittama tasapäistäminen voi olla vahingollista maailmassa, joka muuttuu koko ajan. Opettajille pitäisi antaa työkaluja oppilaiden erilaisuuden arvostamiseen ja esille nostamiseen ja nuorten olisi hyvä oppia käsittelemään tunteita esimerkiksi draaman keinoin.
Oppimisprosessi virheen yhteydessä alkaa pysähtymisestä.
– Tapahtuneesta riippuen eri asiat toimivat eri ihmisillä. On kuitenkin hyvä tiedostaa, mitä tapahtui, ja pysähtyä omaan tunteeseensa, joka yleensä on häpeä. Jotkut voivat kylläkin kääntää sen nopeasti esimerkiksi vihaksi.
Itsesyytösten sijasta oppimisprosessia vievät eteenpäin hyvät kysymykset. Mitä tapahtui? Olisiko tapahtuneen voinut jotenkin estää? Mitä tämä yrittää minulle kertoa? Mitä tästä voi oppia? Listaa voi jatkaa.
– Ratkaiseva kysymys on, mitä teen eri tavalla, kun olen seuraavan kerran samassa tilanteessa, jossa virhe syntyi, Piippo painottaa.
Asiasta ja tunteista puhuminen helpottaa ja kirjoittaminen kirkastaa ajatuksia. Kolmen positiivisen puolen muistiin merkitseminen vie eteenpäin.
– Haastateltavia auttoi se, että elämän muut osa-alueet olivat hyvällä tolalla. Heillä oli lähipiirissä ihmisiä, jotka pystyivät kuuntelemaan ja auttamaan, ja pari- tai perhesuhteet olivat kunnossa. Urheilu koettiin tärkeäksi. Monille sillä oli aivan ratkaiseva merkitys, että he pitivät itsestään huolta.
Kun oppimisprosessia harjoittelee usein pikkuvirheissä, se sujuu automaattisesti, kun kohdalle osuu iso moka.
Armollisuus itseä ja toisten virheitä kohtaan kasvoi Tuuti Piipon mielestä hänessä itsessään kirjan teon myötä. Inspiroivinta oli hoksata, että ne elämässään menestyneet, joita hän haastatteli ja joita oli tottunut katsomaan ylöspäin, ovat tavallisia ihmisiä, jotka sinnikkäästi ovat jatkaneet tekemisiään.
– Sehän se kaikkein pahin epäonnistuminen on, että ei pelkojensa takia tee mitään eikä toteuta unelmiaan.
Eräs hänen motiivinsa kirjan tekoon olikin voittaa arkuus toteuttaa omia haaveita. Muutoksen, epäonnistumisen ja onnistumisen pelot saivat kyytiä.
– Ei sillä ole niin väliä, miten paljon mokaan, koska vasta seuraava askel määrittää, mitä minusta tulee, hän toteaa.
Jaa tämä artikkeli: