Mikä on ihmisarvo?

Mikä on ihmisarvo?

Ajattelen ihmisarvoa oman CP-monivammaisen, nyt jo 38-vuotiaan poikani, ja toisten eri vammaisten ja heidän lähipiirinsä ja yhteiskunnan kautta. Eri asioita on tullut mieleeni, kun nuorena äitinä jouduin kohtaamaan, mitä vammaisuus on. CP-liiton sopeutumisvalmennuskurssilla käsittelimme tätä ammatti-ihmisten ja toisten vanhempien kanssa.

Vammaisuuden hyväksyminen tuotti aluksi vaikeuksia. Miten selvitä ja mitä lapsi tarvitsee? Kiitos ammattiauttajille. Heidän kanssaan kuntoutus on tuottanut tulosta. Konttaamisesta kävelemiseen, vaatteiden päälle pukemiseen, syömiseen, kaikki eri vaiheet yksi asia kerrallaan. Liikuntaa ja tasapainokävelyä hän joutuu jatkuvasti pitämään yllä, muuten menee takapakkia. Ensiaskeleet hän otti noin 3-vuotiaana äitienpäivänä. Se oli suuri äitienpäivälahja.

Muistan, kun poikani oli noin 2-vuotias, eikä vielä osannut kävellä. Olimme perheeni kanssa mummolassa ja siskoni perhe oli myös siellä. Lapsemme ovat saman ikäisiä. Sisareni tytär ja poikani leikkivät ulkona. Poikani istui pihanurmella, katseli ja itki katkerasti, kun ei itse pystynyt osallistumaan, kun serkkutyttö iloisesti hyppelehtien työnteli lasten kottikärryjä.

Silloin nousi mieleeni, kuinka poikani voisi tuntea iloa ja onnistumisen riemua hänen omilla taidoillaan. Olin myös miettinyt omaa suhtautumistani vammaisuuteen, kunnes eräässä tilaisuudessa huomasin ajatelleeni, että jos vanhemmat eivät hyväksy, kuinka lapsi voi hyväksyä. Entä läheiset, sukulaiset, ystävät ja yhteiskunta? Se ajatus helpotti minua. Eletään näillä ehdoilla, näillä mennään, näissä puitteissa. Kaikella on tarkoitus.

Murrosiässä noin 14-vuotiaana poikani sitten kyselikin. Mitä tällä elämällä on merkitystä, kun ei kykene ja pysty tekemään ja toimimaan niin kuin terveet? Teimme ajatusleikin. Mitä elämä olisi ja millaista olisi, jos kaikki olisi terveitä? Tulimme siihen tulokseen, kuinka vammaiset ja sairaat tuovat myös työpaikkoja ja työtä tutkijoille, sairaaloille, hoitajille, terapeuteille, siivoojille, keittiöhenkilökunnalle, autoilijoille ja esimerkiksi rakennusalan ammattilaisille. Mielessäni myös kävi, että vaikeavammaisella on helpompi elää henkisesti, kun ei ymmärrä vammaansa. Olin väärässä. Huomasin kuinka ne, jotka eivät osaa puhua ja liikkua, ilmaisevat kehon kielellä itseään, itkevät ja iloitsevat ilmein ja elein. Joten ihminen on aina ihminen ja ihmisarvoinen.

Eräs henkilö oli sanonut ilkeästi vammaisesta lapsesta. Lapsen mummi oli sanonut hänelle: ”Mitä sinä Luojan töitä arvostelet?”

Anja Karjalainen

Jaa tämä artikkeli: