Mikäs tuolla vilahti?
Oppaat nimeävät kaupunkipihan linnut, tienvarren kukat ja mökkijärven ötökät.
Teksti Pihla Tiihonen
Kuva Hannu Hautala/Plainpicture/Kuvaario
Vesikirppu ja sudenkorento esittelee lätäköissä ja lammikoissa vilisevää elämää. Kirjaa mainostetaan oppaana näiden pikku-otusten tutkimiseen. Piirroskuvat ovat havainnollisia, ja suppeaan tekstiin on poimittu kiinnostavia erityispiirteitä ötököistä.
Sudenkorento on hyönteismaailman goljatti, isoimpien siipiväli on yli kymmenen senttiä. Teos kertoo, että jotkut sudenkorennot jaksavat ylittää jopa Itämeren. Korento voi myös lentää pystysuoraan ja taaksepäin sekä heittäytyä sivulle.
Hyönteismaailmasta ei löydy toista vastaavaa lentäjää, joten ampiaisilla, perhosilla ja kärpäsillä ei ole paljon mahdollisuuksia, kun perään ampaisee 35–40 kilometriä tunnissa kiitävä sudenkorento. Sudenkorentoa itseään on lähes mahdoton yllättää, koska se näkee noin 30 000 osasilmällään yhtä aikaa joka suuntaan.
Kirjassa kerrotaan, että sudenkorennon kehitys munasta aikuiseksi voi kestää lajista riippuen viisikin vuotta. Aikuisena lyhytikäisin eli päiväkorento elää muutamasta tunnista pariin viikkoon. Nopean elämänsä aikana urokset valtaavat itselleen rantatontin, jonka puolesta taistelevat ankarasti.
Teoksen toinen nimieläin on korkeintaan parimillinen vesikirppu, jolla on omalaatuisia erityiskykyjä. Monet lajit pystyvät lisääntymään partenogeneettisesti eli neitseellisesti. Pieneliöt osaavat myös muuttaa muotoaan: kesällä päässä on terävä kypärämäinen suojus, talvella pyöreä.
Luonnonvesissä vesikirput keijuvat vapaasti. Vesikirppuja voi nähdä myös eläinkaupoissa, joissa niitä myydään ruoaksi akvaariokaloille.
Peippo ja pulmunen on koko perheelle suunnattu lajiopas. Tiiviiseen pakettiin sisältyvät niukat perustiedot 284 lintulajin tuntomerkeistä, elintavoista, elinympäristöstä, esiintymisestä ja muutosta. Lajikuvaukset kattavat täällä pesivät ja Suomen läpi muuttavat linnut. Mukana on myös satunnaisia vieraita.
Kirjassa parasta ovat Jens Overgaard Christensenin piirroskuvat, joissa selkeästi piirretyt linnut tekevät muutakin kuin seisovat asennossa. Punanokkainen meriharakka esimerkiksi nokkii poikasensa kanssa simpukkaa ja Suomen runsaslukuisimman pesijän, pajulinnun, taustalla mönkii karvaisia toukkia.
Kirjaa selaamalla kaltaiseni aloittelijan on helppo selvittää, että rannalla tepasteleva harmaaselkäinen lokki on kalalokki (koska sillä on tummat silmät erotuksena suuremmasta ja hurjemman näköisestä keltasilmäisestä harmaalokista), ja että valkoposkihanhella on nimestään huolimatta valkoista koko naamassa, kanadanhanhella pelkässä poskessa.
Samalle sivulle on koottu toisiaan muistuttavia lintuja, mikä helpottaa lajien erottamista. Oikea lintu on etsittävä selailemalla, koska hakemistosta on hyötyä vain, jos tietää hakemansa linnun nimen. Jaottelu vaikka elinympäristön mukaan voisi helpottaa etsijän työtä.
Peipossa ja pulmusessa käytetään runsaasti lyhennelmiä, eikä joka lauseessa ole verbiä. Esimerkiksi peipon esiintymisestä kerrotaan: ”Pohjoismaissa 16–27 milj. paria (0)”. En sanoisi tekstiä erittäin helppotajuiseksi tai lapsille sopivaksi, kuten WSOY mainostaa.
Suomen luonto on nimensä mukaisesti yleisopas, johon on poimittu yli 800 eläintä, kasvia ja sientä. Lasse J. Laine kertoo esipuheessaan ottaneensa mukaan yleiset lajit sekä joitakin harvinaisuuksia. Tavoitteena on innostaa taviksia luontoon.
Teksti on yhtä aikaa tiivistä, selkeää ja elävää, ja lajiesittelyiden lomaan on nostettu kiinnostavia yksityiskohtia. Laine kertoo esimerkiksi, että karhusiilikkään koiras ja naaras ovat niin erinäköiset, että Carl von Linné luuli perhosia nimetessään niitä eri lajeiksi.
Kirja on jaettu kuuteen osaan. Taajamat, metsät, niityt, vesistöt, suot ja tunturimaat saavat omat esittelynsä, mikä on kätevä lähtökohta lajin etsimisessä. Tosin yleisimpien lajien kohdalla jaottelu ei toimi, koska niitä tapaa lähes kaikkialla.
Lopun hakemistoon olisi voinut lisätä helppoja hakusanoja kuten tatti, apila ja sudenkorento. Nyt etsivä löytää, jos osaa hakea vaikkapa kuusenpunikkitattia (osasto metsä ja sienet), puna-apilaa (niityt ja kasvit) ja rusko-ukonkorentoa (vesistöt ja selkärangattomat).
Tyylikkäin valokuva ei useinkaan ole selkein havaintokuva. Esimerkiksi monet talvet parveketta kaunistanut kanerva näyttää vieraalta suurennetussa lähikuvassa.
Lisäksi kirja on niin iso, että se on parhaimmillaan kotona luettuna, ei repussa retkellä.
Bente Vita Pedersen, Jakob
Sunesen ja Lars-Henrik Olsen:
Vesikirppu ja Sudenkorento. Makean veden eläimiä. WSOY 2013, 231 s., 16.20 e.
Benny Gensbol, Jens Overgaard Christensen, Suomen oloihin sovittanut Pertti Koskimies:
Peippo ja pulmunen.
Suomen ja Pohjolan lintuja.
WSOY 2013, 272 s., 14.60 e.
Lasse J. Laine: Suomen luonto. Tunnistusopas. Otava 2013, 447 s., 31 e.
Jaa tämä artikkeli: