Miksi häpeämme uskoamme?
Istuin kerran Yhdysvalloissa Saint Louisin lentokentän suuressa odotushallissa Euroopan-lentoa odotellen ja katselin kiinnostuneena ihmisvilinää. Ohi kiiruhtava nuori amerikkalainen nainen kohtasi katseeni ja huudahti ”Jesus loves you!” ja hymyili iloisesti. Hymy tarttui, heilautin kättäni tervehdykseksi ja kiitokseksi tästä tuiki tuntemattoman henkilön vakuutuksesta.
Floridassa istuin lounastauolla täpötäydessä yliopiston ruokalassa. Viereisessä pöydässä nuori mies risti kätensä, kumartui ja siunasi ruokansa ennen kuin aloitti syömisen.
Itsepalvelupesulassa New Yorkissa vieressäni pyykännyt keski-ikäinen naishenkilö kysyi muun keskustelun lomassa, mitä uskontoa tunnustan. Hän kertoi olevansa baptisti. Sanoin olevani luterilainen. Syntyi mielenkiintoista ajatustenvaihtoa uskon asioista. Erotessamme toivotimme toisillemme Jumalan siunausta.
Suomessa tuskin tapahtuisi vastaavaa. Miksi me arjen keskellä häpeämme henkilökohtaisen uskon näyttämistä ja siitä puhumista? Haluaako koululaitoskin kannustaa tähän piilotteluun, kun se kieltää tunnustuksellisen uskonnon opetuksen? Suurin osa suomalaisista on kristittyjä. Vai minkä vuoksi yhä niin monet vanhemmat haluavat kastaa lapsensa ja merkittävä osa 15-vuotiaista käy rippikoulun?
Kristillisyys on tärkeä osa kulttuuriamme. Sen opetus kuuluu kouluun. Jos koulu arvostaa sitä, lapset oppivat kunnioittamaan omaa uskontoaan.
Yleissivistyksen kannalta on hyvä tietää muistakin uskonnoista, mutta peruskoulussa niitä tuskin tarvitsee kovin perusteellisesti opettaa. Tärkeintä on oppia tuntemaan oma uskontonsa, ja koulu on paras paikka sen oppimiseen.
Riitta Eloranta
Jaa tämä artikkeli: