Miksi maailma kohtelee minua näin?
Olen melko terve kahdeksankymppinen. Sotani on ennen kaikkea ollut kansalaissota, sillä se oli lapsuuteni sota isäni lapsuuden kautta. Isoisäni, räätäli, murhattiin heti, kun rauha oli jo solmittu. Olin yksinäinen lapsi, riippakivi äitini jalassa. Kahdeksanvuotiaana sain sisaren, joka äitini mielestä jo heti syntyessään oli viisas ja kaunis, siis kaikkea mitä minä en ollut. Jotain vikaa minussa aina oli.
Poden edelleen yksinäisyyttä erittäin pienessä asunnossani melko huonossa taloyhtiössä. Mieheni kuoli 63-vuotiaana pitkän sairauden jälkeen. Avioliitto ei ollut hyvä eikä huono. Kaksi poikaani vihaa minua. Äitini vihasi minua. Anoppini, suuren talon tyttären, mielestä en ollut riittävän hyvä hänen pojalleen.
Onko tässä riittävästi yhdelle ihmiselle? Ilmeisesti ei ollenkaan. Sisartani olen pelännyt erityisen paljon. Omassa perheessäni hän on ohittanut minut sanoen olevansa niin paljon parempi kuin minä. Hän lapseton tietää kaiken kaikesta paremmin.
Seurakunnassani minut otettiin avosylin vastaan – pieni henkireikä silloin kun jaksoin ja tuntui mielekkäältä. Puhuimme paljon puolin ja toisin. Olen toki tyypillinen yksineläjä silloin, kun kuuntelija löytyy: Puhun paljon nyt kun elämäni lopulla olen oppinut lopultakin puhumaan. Jostain syystä seurakunnassa minua ei enää tervehditä. Mitä näin pahaa olen tehnyt?
Minusta yhteisöllisyys ihmisten kesken on sitä parasta, mitä seurakunta voi ihmisille antaa. Sekin ovi on sulkeutunut. Olen etsinyt toisia seurakuntia ja ollut mukana mielekkäissä tilaisuuksissa mutta en tunne jaksavani. Toivoisin seurakunnan työntekijöiden olevan ihminen ihmiselle, ei ylhäältäpäin tulevaa paatosta.
Ritva Margetta Ruokolainen
Oulunkylän seurakuntalainen
Jaa tämä artikkeli: