Saanko luvan? Kirjailija Irja Wendisch kysyy, onko hänellä lupa isänsä ja elämänsä julkiseen muistamiseen. Kuva: Sirpa päivinen

Miksi sota ei lopu koskaan?

Joskus on mentävä ajassa kauas, tunnustettava ja muistettava paha, jotta elämä voisi jatkua.

• 12.11.2009 11:37

Toimittaja Irja Wendischin kirja Me sotilaiden lapset alkaa lainauksella Doris Lessingiltä:

”Minusta tuntui, että varhaislapsuuteni yllä leijaili jotain, kuin tummanharmaa pilvi, kuin myrkkykaasua. Myöhemmin tapasin ihmisiä, joilla oli sama kokemus.” (Ihon alla, Otava 2008.)

Irja Wendisch syntyi vasta kymmenen vuotta sodan jälkeen, mutta myrkkykaasu teki edelleen tuhojaan hänenkin lapsuudenkodissaan Ivalossa 1950–60-luvuilla.

Tytär kertoo kirjassaan, kuinka raivoavan isän palattua kotiin ryyppyreissuiltaan vanhimman veljen tehtävänä oli sitoa möykkäävä isä käsistä ja jaloista köysillä puusängyn raameihin, kunnes viinan höyryttämät aivot olivat taas selvät. 

Kamalinta eivät olleet isän katoamiset, vaan kotiinpaluut. Samalla vihan tunteet isää kohtaan aiheuttivat syyllisyyttä, jonka alkuperää nuori ihminen ei voinut ymmärtää.

– Kuinka vihainen olinkaan äidille, joka otti aina isän takaisin. Sotaan lähteneet miehet olivat raakileita, jotka tulivat ihan rikkinäisinä takaisin, mutta tämän tajuaminen on vienyt minulta monta kymmentä vuotta.  

– Me sisaruksetkin vain vitsailimme isän kustannuksella, sillä se oli ainoa keino vähätellä   kärsimystä ja purkaa lapsen tuntemaa pelkoa ja hätää. Vaikka kavereiden kanssa puhuttiin kaikesta mahdollisesta, niin koti oli tabu, muistelee Irja.

Tuolloin ajateltiin, että vaikenemisella suojeltiin lapsia. Mutta vaikenemisen myötä kyky sanoittaa muistoja ja käsitellä piilotettuja tunteita katosi.

Liian kovia kokeneet lapset sairastuvat helposti suuruuskuvitelmaan ratkoessaan vanhempiensa ongelmia. Omien tunteiden ilmaisemisen tilalle tulee aina pahinta pelkäävä kontrollin tarve.

Puhuttuaan ikätovereilleen lapsuudestaan Irja Wendisch yllättyi, miten monella oli samankaltaisia muistoja.

– Tajusin, että isäni kaltaisia miehiä taisi olla Suomi täynnä. Silti moni vähätteli lapsuuden pelkojaan tai piti niitä itsestään selvyytenä.

Tällainen torjunta aiheuttaa tunteen oman elämän vierastamisesta, ja eläminen muuttuu suorittamiseksi.  

Pahinta on, että suorittamalla elämää voi huijata itseäänkin. Juuri niin kävi Irja Wendischillekin.

Kymmenen vuotta sitten toimittaja Irja Wendisch sai Frankfurter Allgemeine Zeitungilta juttupyynnön. Lehti halusi artikkelin saksalaisista sotilaista Suomessa.

Työ imaisi Irja Wendischin täysin mukaansa. Suuresta haastattelumateriaalista syntyi lehtijutun lisäksi kirja Salatut lapset – saksalaissotilaiden lapset Suomessa. (Ajatus kirjat 2006). Juttu vei Irjan matkalle omaan historiaansa, jonka tulos uusin kirja on. Matka kesti kymmenen vuotta, ja sen alkutaipaleella Wendisch sairastui masennukseen.

– Aluksi minäkin kuvittelin, että olen vahva ja pystyn saavuttamaan vaikka mitä, kunnes en jaksanut enää tehdä edes pientä kauppareissua, hän sanoo.

Wendisch pääsi masennuksen vuoksi analyysiin, mutta vasta toivuttuaan hän pystyi löytämään langanpään omaan tarinaansa.

– Aluksi en muistanut lapsuudestani yhtään mitään. Valokuvaaja Matti Saanion perhe asui silloin meidän naapurissamme, ja pakenimme sinne usein isän tultua kotiin. Matti otti meistä paljon valokuvia, ja kuvien kautta tunto pelottavista muistoista alkoi palailla välähdys välähdykseltä.

Kun Irja Wendisch alkoi kirjoittaa kirjaansa, hän ei kysynyt erikseen lupaa sisariltaan, veljiltään   ja edelleen elossa olevalta äidiltään. Hän sanoo, ettei ole  päässyt vieläkään kokonaan eroon pelosta, että joku perheen jäsenistä suuttuu kirjasta.

– Kirjan myötä joudun kysymään itseltäni, onko minulla oikeutta julkiseen muistamiseen. Saako omasta isästä puhua näin, jos se on kerran totta?

Irja Wendisch sanoo pakottavansa kirjan kautta koko suvun kohtaamaan menneisyytensä.

– Äidin elämän strategia perustuu unohtamiselle.  En ole halunnut rasittaa kysymyksillä vuonna 1945 syntynyttä siskoani, vaikka hän muistaisi varmasti paljon enemmän kuin minä.

    Wendisch uskoo, että vaikea aihe on niin kauan läsnä, kun siitä on vaikea puhua. Ja vaikeaa tuntuu olevan, sillä äidin mielestä asioista ei kannata puhua, ja vanhin veli muistaa sitoneensa isoisän apuna isää sänkyyn ehkä kerran. 

Nuorin, vuonna 1959 syntynyt veli antoi vaimonsa välityksellä Irja Wendischille palautetta kirjasta: Tekstiä oli kovin vaikea lukea, koska veljeä   itketti niin paljon.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat 2009. 219 s., 33 e.