Miltä arki tuntuu ja miltä pyhä?
Pappi Tiina Palmu kirjoitti vuoden ajan päiväkirjaa, jossa kuljetaan pyhästä toiseen, kompastellaan arjessa ja otetaan lapset mukaan kirkkoon.
1. adventtisunnuntai 30.11.2008
Rakastan kirkkovuotta, sen kiertoa, vihreitä, punaisia, valkoisia ja violetteja pyhiä, myös sitä mustaa. Ja niitä lukuisia arkipäiviä pyhien välissä. Toivon, että vielä syvemmin voisin elää arkea ja pyhää ja muistaisin kuulostella, miltä arki tuntuu ja miltä pyhä ja mitä Jumala minulle niiden vaihteluiden kautta puhuu.
Aamulla imuroin hiki hatussa ja mietin, kuinka kiellettyä tämä on ja kuka vahtii ja rankaisee ja miten, kun pyhänä tekee töitä. Vaikka teenhän minä lähes aina pyhänä työtä. Imuroituani lähdin töihin messuun.
Minua puhutteli virrensäe: "Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen". Minun ei tarvitse mennä minnekään. Jeesus etsii minut ja tulee minun luokseni. Puhuin tästä johdattaessani seurakunnan synnintunnustukseen.
Illalla vietimme perheen kesken juhlaa adventtikynttelikön äärellä. Söimme herkkuiltapalaa kynttilän valossa. Toivon lasten muistavan, että kotona vietettiin juhlia. Juhlaan ei paljon tarvita. Asenne ja läsnäolo on tärkeintä.
1.12.
Tänään alkaa paasto, arki juhlan jälkeen. Vajaat neljä viikkoa matkantekoa jouluun. Haluaisin sen tuntuvan elämässä. Päätän kilvoitella herkuttelun minimoinnissa sekä rukouksen ja hengellisen lukemisen maksimoinnissa.
Annanpäivä 9.12.
Adventin hämärä uuvuttaa, mutta myös rauhoittaa. Kynttilän valo lämmittää ja valmistaa jouluun. Tämä viikko on adventtiviikoista pahin. Olen menossa joka päivä ja ilta.
Otin tänään omat lapseni mukaan Pyhän Annan lastenkirkolle. Kerroimme lapsityönohjaaja Liisan kanssa joulukertomuksen. Aluksi avasimme joulukalenterin luukun. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, pyhää ja harrasta. Ajattelin, että tässä se odotus nyt on, adventti, valmistautuminen. Lastenkirkon eteisessä, puolimatkassa jouluun. Luukusta paljastui enkeli.
17.12.
Matkalla töihin. Tuntuu levolliselta, kuljen johdatuksessa. Vähintään yhtä usein tunnistan myös huolen: Entäs jouluvalmistelut? Ehdinkö tehdä ja hankkia kaiken?
Siivosin eilen. Roskaton lattia ja puhtaat lakanat toivat hyvän olon tunteen: tein tämän meidän perheen joulujuhlaa varten. Illalla mietin hiljaisessa asunnossa, että minä en vaadi jouluun paljon. Enää.
Jouluaatto 24.12.
Toimitan kaksi aattohartautta lastenkirkossa. On mukavaa viettää tuttujen perheiden kanssa joulujuhlaa silloin, kun se oikeasti on, eikä viikkoja etukäteen. Kiire ei tunnu ainakaan kirkossa. Iltapäivän hämärässä saa kirkkoväki hetken levähtää. Omat pojat jäivät kotiin odottamaan joulupukkia. Olisi ollut mukavaa ottaa heidät mukaan kirkkoon, mutta jännitys tekee heidät levottomiksi. En haluaisi huomata huutavani omille lapsilleni kirkossa jouluaattona.
Kotona nautimme jouluaterian häthätää. Aikaa joulupukin tuloon on tasan tunti. Mieli mustana mietin, että me aikuiset olemme pilanneet kaikki menneet ja tulevat joulut. Me olemme syypäät siihen, että lasten joulun kohokohta ovat lahjat. Vilkaisen haikeana seimeä lipaston päällä. Kuka tuotakaan enää muistaa? Evankeliumi saa odottaa huomista ateriaa ja joulurauhakin tuntuu ehkä vasta huomenna.
Ovikello soi ja lapset juoksevat avaamaan. Rappukäytävässä kaikuu pukin kysymys: "Onko täällä kilttejä lapsia?" Lapsi vastaa: "On ollut riitoja, mutta ne on selvitetty." Tunnen ylpeyttä. Lisäksi poika muistuttaa joulupukkia ja samalla meitä kaikkia siitä, että joulu on Jeesus-lapsen syntymäpäivä. Ja siksi kaikki saavat lahjoja.
Joulupäivä 25.12.
Ennen ateriaa kerron joulun kertomuksen yhdessä lasten kanssa. Tilanne ei ole pelkästään rauhallinen. Siinä on keskittymistä ja kuuntelua mutta myös herpaantumista, söhellystä, tiukkoja äänensävyjä ja itkua. Päätän olla välittämättä. Meidän jouluumme mahtuu myös itkua ja pettymyksiä.
Uudenvuodenaatto 31.12.
Päivällä menen kirkolle tekemään tilastoja. Koko vuosi on käytävä läpi ja merkittävä numeroina. Kuluneena vuonna työssä tapaamani ihmiset kulkevat mielessä nauhana. Kohtaamiset ovat tämän työn hyvä ja erityinen puoli.
Illalla menemme tuttavaperheeseen uutta vuotta vastaanottamaan ja vanhaa hyvästelemään. Puhumme menneestä syksystä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Aikuisia naurattaa ajatus, että minä olen tehnyt tänään töissä inventaariota. Mielikuva papista laskemassa vuoden saldoa — kuolleita ja kastettuja, liikevaihtoa — on kieltämättä huvittava.
Loppiainen 6.1.2009
Olen ollut vapaalla. Luistelimme ja ulkoilimme.
Muistan, että seimiasetelma olisi hyvä tänään käydä purkamassa kirkosta. Menemme lasten kanssa illansuussa tyhjään ja pimeään Hakunilan kirkkoon. Keräämme kassiin lampaat, paimenet ja kedon sekä enkelten kuoron taivaineen. Hetkessä on haikeutta, mutta myös uuteen katsomista.
Laskiaissunnuntai 22.2.
Jumalan rakkauden uhritie" on kaunis otsikko tälle pyhälle. Sain valmistaa messun mieliaiheestani. Intouduin saarnassa puhumaan paastoon laskeutumisesta, ehkä vähän liikaakin.
Messun jälkeen menin suoraan pulkkamäkeen. Tänään on onneksi lunta ja talvi.
Tuhkakeskiviikko 25.2.
En pääse tuhkakeskiviikon messuun, koska on rippikoulun ensimmäinen tapaaminen. Valmistauduin puhumaan paastonajasta. Paaston matka ja elämän matka kietoutuvat yhteen. Rakensin Vaaralan kirkon lattialle tien kankaasta. Kastemalja, kastepuku, kastekynttilä, Raamattu, risti sekä ruukun sirpaleet kuvaavat etsimistä elämän matkalla. Ihminen etsii Jumalaa ja Jumala etsii ihmistä.
26.2.
Päätän lukea joka päivä, paastota karkeista ja olla ostamatta raskaita ja lihottavia herkkuja. Arvostan vieraanvaraisuutta, enkä kieltäydy tarjotuista herkuista, vaan otan kohtuudella. Tuntuu kovin ohuelta ja pinnalliselta tällainen karkkipaasto.
30.3.–3.4.
Viikko on kiireinen ja täysi niin kuin aina suurten juhlien alla. Aamupäivät kuljen päivähoitoväen kanssa paaston matkan pääsiäiseen. Pyhän Annan lastenkirkkoon nukeilla rakennetut pääsiäisen tapahtumat kutsuvat meitä mukaan odotukseen, suruun ja iloon. Tuntuu hyvältä katsoa lapsen odotusta. Moni on innoissaan tulevasta virpomispäivästä.
Hiljainen viikko 6.–11.4.
Flunssakausi on pahimmillaan. Meidän perheessä kaikki ovat vuorollaan kipeitä.
Tiistain ahtisaarna ja kiirastorstain ehtoolliskirkko puhuttelivat hiljaisuudellaan ja vakavuudellaan.
Alttarin riisuminen kiirastorstai-iltana on konkreettista. Värit poistetaan. Musta kangas antaa surulle tilan ja ajan. Pyhän Annan lastenkirkossa on alttarikaappi, jonka ovet suljetaan. Jeesuksen elämän tapahtumat piilotetaan. Näkyviin jää Golgatan kolme ristiä, Jeesuksen kärsimys ristillä, verta vuotavat haavat.
Minä sairastin pitkäperjantaina, kun oli vapaapäiväni. Oma väsymys esti Jeesuksen kohtaloon eläytymisen. Kotialttarilla oli punaisia ruusuja ja kivellä suljettu hauta. Vähän puhuin siitä lapsillekin, jotenkin epävirallisesti ja ohimennen.
Lauantai-iltana kuljin vanhimman lapseni kanssa Via Crucista pitkin Helsingin keskustassa. Ristin tie ei ole näytelmän katsomista. Siinä eletään omaa ja yhteistä elämää ja kuljetaan Jeesuksen askelissa tässä ajassa.
Pääsiäinen 12.4.
Vietämme Pyhän Annan mukulamessua perinteisesti pääsiäisenä. Lapsiperheitä tulee kirkkoon kauempaakin. Menin messuun kahden lapsen kanssa, kolmas jäi mieheni kanssa kotiin sairastamaan. Ohjeistin 7-vuotiaan poikani kantamaan ristiä kulkueessa. Poika otti tehtävän niin vakavasti, että pääsiäisen riemukulkueesta tuli hidas. Toisaalta, kirkkokin oli vielä sinne saapuessamme mustiin puettu ja hiljainen. Tulimme kirkkoon kuin naiset haudalle, suru sydämessä.
Valo ja valkoinen juhlan väri saivat kirkon hehkumaan. Alttarikaappi avautui taas julistamaan Jeesuksen elämän ihmeitä.
Kotona on väsähtänyt ja sairasteleva tunnelma, ihan kuin paasto jatkuisi. Kirkossa oli juhla. Kirkossa on usein juhla, vaikka muualla ei olisikaan.
2. pääsiäispäivä 13.4.
Suuri viikko alkaa perheessämme kärsimystunnelmissa. Mieheni on sairastunut keuhkokuumeeseen. Hän lähti rauhaan toipumaan. Minä vien lapsia lastenklinikalle. Odotamme vuoroamme pari tuntia, ja minä muistan ne ihanat pääsiäisherkut, jotka odottavat jääkaapissa juhlaa. On arkinen olo.
Helatorstai 21.5.
Senaatintorilla vietettiin Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlaa. Osallistuin juhlamessuun ehtoollisenjakajana. Messu oli hieno ja piispan saarna puhutteleva. Kesken saarnan näin tuttua väkeä kirkkokansan seassa: omat pojat ja mies olivat tulleet messuun. 7-vuotias näki minut. Vilkuttelimme ja hän puikkelehti luokseni. Piispa puhui äidin ja lapsen välisestä katseesta.
Juhannuspäivä 21.6.
Olin toivonut saavani olla juhannuksena töissä, joten aamulla lähdin Länsimäen kirkolle jumalanpalvelusta toimittamaan. Oli pakko ottaa auto, kun julkinen liikenne käynnistyisi vasta yhdentoista aikaan. Muuten kuljen mieluummin bussilla. Paluumatkalla minut puhallutettiin poliisien ratsiassa.
Illalla pääsin juhannushäihin vihkimään jo aikaisemmin tutuksi tullutta paria. Vihkiminen oli nuorisoseurantalolla koivujen katveessa. Ilo ja onni rakkaasta näyttää — ja tuntuu — yksinkertaiselta.
3.–8.8. rippileirillä Rautalammilla
Rippileirillä eletään kirkkovuoden suuret juhlat ja paastonajat viikossa. Riparilaisten pitämiin leirijumiksiin valitsimme kaikkia kirkkovuoden värejä. Kirkkovuosi antaa merkityksen ajankululle ja valottaa eri puolia Jumalasta ja luomakunnasta.
17.8.
Koulun alkua edeltävänä iltana menimme omaan kirkkoomme. Kouluun lähtevät siunattiin koulutielle. Ihmisiä oli suuressa kirkossa vain kourallinen. Poikaa selvästi jännitti. Niin minuakin. Puistossa kirkon tornin juurella söimme jätskit juhlan kunniaksi.
23.8.
Olimme mieheni kanssa kastejuhlassa kummeina. Juhla oli lämmin ja kotoisa, mutta omien poikieni villiintyminen juhlan lopussa harmittaa.
Kasteen sakramentti on aina yhtä ihmeellinen. Kasteessa rukoilin: "Auta meitä kummeja hoitamaan tehtäväämme niin, että ystävyys tähän lapseen kasvaisi ja lujittuisi. Opeta meitä olemaan perheen tukena kristillisessä kasvatuksessa ja etsimään yhdessä sinun apuasi."
Kasteen jälkeen nieleskelin: auta minua vanhemmuuden haastavassa tehtävässä.
29.8.
Konfirmaatiossa Rekolan kirkossa oli nuoren elämän haurautta ja voimaa. Oli hienoa siunata tärkeiksi tulleet nuoret ja lähettää heidät jatkamaan matkaansa.
30.8.
Perheemme 4-vuotiaat oli kutsuttu tenavakirkkoon. Lapset kutsuttiin kirkon kuoriin kauniin ja koskettavan syntymäpäivälaulun avulla. Lasten syntymän muistamisesta tuli kiitollinen mieli.
Mikkelinpäivä 4.10.
Halusin viedä pojat perhemessuun. Ekaluokkalainen vastusti kirkkoon menoa. Hän kertoi, että hänen kaverinsa ei pidä kirkoista, kun niissä on niin tylsää, ja antoi ymmärtää, että on itsekin samoilla linjoilla. Kommentti kirpaisi, olenhan lapsi- ja perhetyön pappi. Sanoin vain, että meidän perheessä käydään välillä kirkossa, oli tylsää tai ei.
Kirkossa lapsille jo tutut nuket puhuivat enkeleistä, eikä tylsästä puhuttu enää.
Pyhäinpäivän aatto 30.10.
Lapset olivat tehneet koulun iltapäiväkerhon halloween-juhlaan näytelmän ja suunnitelleet lavastuksen, koristelun ja menun. Kummitukset ja haamut liihottelivat näyttämöllä hihitellen ja hymy huulilla. Juhla oli mukava ja lasten kanssa onnistuneesti toteutettu. Ihmettelen, miten nopeasti amerikkalainen juhla on vallannut Suomen koulut ja päiväkodit. Mies kotona paasasi, että miksei vietetä kekriä, perinteistä suomalaista pimeän syksyn karnevaalia. Minua harmittaa, että pyhäinpäivä jää Halloweenin alle.
Pyhäinpäivä 31.10.
Tein rästissä olleita kirjoitustöitä. Nipistin aikaa myös ulkoiluun. Kaunis auringonpaiste valaisi pyhäinpäivän. Ajattelin läheisensä menettäneitä ja heitä, jotka tänään surevat.
Olin ajatellut rakentaa pianon päälle pyhäinpäivän alttarin. Aamulla etsin kuolleiden sukulaisten kuvia, mutta en löytänyt niitä. Jäi alttari rakentamatta.
Perjantai 20.11., kohti tuomiosunnuntaita
Töiden määrä kirkossa lisääntyy kirkkovuoden vaihdetta lähestyttäessä. Ensi vuoden kalenteri täyttyy jo hurjaa vauhtia ja joulun suunnittelu on täydessä käynnissä. Kaamos väsyttää. Lapsen oikeuksien päivän kunniaksi vietetään perhekerhoissa juhlaa koko viikon ajan.
Perjantaina, itse juhlapäivänä, on vapaapäiväni. Ajattelen silti työn paljoutta. 4-vuotiaani saavat lapsen oikeuksien päivänä olla äidin kanssa kotona. Ehkä se on juhlaa, vaikka juuri tänään olo äitinä tuntuu vajavaiselta.
Eilisiltana sanoin 7-vuotiaalle, että huomenna mennään jonnekin lapsen oikeuksien päivän kunniaksi. Monessa kirkossa järjestetään lapsille messuja ja kirkkohetkiä. Luin lehdestä vaihtoehtoja. Lapsi kysyi: "Onks pakko mennä kirkkoon? Mentäis mieluummin ostamaan leluja." Sanoin, että lasten oikeus on, että aikuiset varjelevat heitä liialta lelumäärältä. Aina täytyy perustella kirkkoon menoa. Ehkä se kuitenkin kannattaa.
Tiina Palmu työskentelee Hakunilan seurakunnassa lapsi- ja perhetyön pappina.
Jaa tämä artikkeli: