Minäkö syntinen?
Voimakas piirroskuva sai Essen lukijat pohtimaan, onko kirkon perisyntiopilla enää mitään käyttöä.
”Kuva vertavuotavasta pikkuvauvasta menee yli hyvän maun.” ”Koin itse kuvan 5 kuukautta vanhan vauvan äitinä aivan hirveänä…”
Essessä 32/2013 julkaistu Taivasikkuna-palstan kuvituskuva sai osakseen järkyttynyttä ja tiukkasanaista lukijapalautetta. Kuvittaja Satu Eronen oli valinnut seuraavan sunnuntain teksteistä jakeen, jossa psalmin laulaja murehtii pahoja tekojaan ja purkaa kelvottomuuttaan: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.”
Sanat ja Erosen kuva veivät lukijoiden ajatukset paljon myöhemmin kehittyneeseen perisyntioppiin ja kysymykseen ihmisen perimmäisestä olemuksesta.
Syntyykö ihminen pohjimmiltaan viattomana ja hyvänä, vai onko jo vastasyntynyt lapsi pahaan taipuvainen ja ”vian alainen”?
Toimitus jäi pohtimaan, johtuiko lukijoiden ahdistus vain ravistelevasta symboliikasta, vai oliko taustalla jotakin muuta. Ainakin yhden lukijan mielestä piirros edusti vanhentunutta ihmiskäsitystä:
”Tämä edustaa muinaisen vanhoillista oppia, joka raakalaismaisessa syyttävyydessään on huutavassa ristiriidassa sen armonsanoman kanssa, jota nykykirkon tulisi julistaa.”
Päällisin puolin tapaus näyttää selvältä. Toimituksen kirjahyllyn tutkiminen johtaa päätelmään, jonka mukaan voimakkaalle kuvalle löytyy katetta sekä kirkon historiasta että tämän päivän teologiasta.
Moni aikuisrippikoulun kävijä on tutustunut perisyntioppiin dogmatiikan professori Miikka Ruokasen Ydinkohdat-kirjan avulla. Ruokasen sanoin jokainen ihminen syntyy jäseneksi syntiin langenneeseen ihmiskuntaan ja saa ”perinnökseen jumalanvastaisen taipumuksen”. Synti on kuin parantumaton sairaus, josta ihminen on saanut tartunnan.
Myös luterilaisen kirkon tärkein tunnustuskirja Augsburgin tunnustus sanoo ihmisen tilanteesta suoria sanoja: ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina.”
Kuva jo syntymässään saakka pahuuteen sairastuva lapsesta sotii arkikokemusta vastaan. Ihminen, joka on pitänyt sylissään vastasyntynyttä vauvaa tai leikkinyt pienen lapsen kanssa, puhuu paljon luultavammin lapsen puhtaudesta, viattomuudesta ja vilpittömyydestä kuin syntiturmeluksesta.
Essen saama lukijapalaute kertoo ekumeniikan professori Risto Saariselle kuvittaja Satu Erosen onnistumisesta. Iskevä kuvitus herättää, hätkähdyttää ja synnyttää ajatuksia, niin kuin sen pitääkin.
”Mutta ymmärrän myös lukijoiden ahdistuksen. Piirros antaa äiti–lapsi-suhteesta aika kielteisesti värittyneen kuvan”, Saarinen sanoo.
Saarinen uskoo, että kirkon perisyntioppi törmäsi lukijoiden mielessä yhteen nykyaikaisen ihmisoikeusajattelun kanssa. Ihmisoikeuksien julistuksen mukaan kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina. Ihmisoikeudet estävät siis lokeroimasta ketään ihmistä syntymän perusteella.
”Nykyihmisessä herää kysymys, turhentaako perisyntioppi tämän. Itse ajattelen, että ajatus jokaisen ihmisen vapaudesta ja tasavertaisuudesta on yhteensopiva kristinuskon kanssa”, Saarinen sanoo.
Saarinen arvelee, että äidin ja lapsen välisen napanuoran korostaminen punaisella värillä ohjasi keskustelua harhapolulle. Sana ”perisynti” liittyi lukijan mielessä geneettiseen periytymiseen. Saarinen muistuttaa kuitenkin, että apostoli Paavali tai kirkkoisä Augustinus eivät tienneet geeneistä mitään.
”Kysymys ei ole siitä, että jokin paha voima olisi tuikannut pahuutta vastasyntyneen vauvan luontaiseen varustukseen”, Saarinen korostaa.
Antiikin ja varhaiskeskiajan teologeille ihmisen syntisyyden periytyminen oli ensisijaisesti oikeudellista laatua.
”Vanhoissa yhteiskunnissa asemat ja säädyt periytyivät: orjan lapsesta tuli orja, torpparin lapsesta torppari jos sitäkään. Pahimmassa tapauksessa lapsi saattoi periä vanhemman velat, vaikka ei ollut millään tavalla niihin osallinen”, Saarinen selittää.
Myös suomen kielen sana ”perisynti” vie ajatukset eri suuntaan kuin eurooppalaisten kielten vastaavat sanat. Ruotsin kielen ”ursynd”, englannin kielen ”original sin” ja latinan ”peccatum originale” viittaavat alkuperäiseen eivätkä perinnölliseen syntiin.
Vertavuotavan vauvan kuva yhdistyy Saarisen mielessä järkyttäviin uutisiin Syyrian sodan lapsiuhreista. Sodassa viaton lapsi joutuu ilman omaa syytään pahojen turmiovaltojen alle. Tällä tavalla ymmärrettynä piirros valaisee hyvin sitä, mitä varhaiset teologit tarkoittivat alku- tai peri synnillä.
”Vauva sodan uhrina on osuva, universaali perisyntiopin vertauskuva. Perisynti on teologinen selitys sille, miksi kaikki maailmaan syntyvät lapset eivät saa osakseen oikeudenmukaista ja hyvää kohtelua. Jotkut syntyvät kultalusikka suussa, toiset kärsimyksen ja puutteen alle”, Saarinen sanoo.
Perisyntiopin merkittävin kehittäjä oli kirkkoisä Augustinus, joka kävi 400-luvun alkupuolella ankaraa kiistaa Pelagius-nimisen munkin opetusta vastaan.
Pelagius oli huolissaan kirkon löyhästä moraalista ja opetti, että jokaiselle ihmiselle on annettu mahdollisuus saavuttaa pelastus omilla teoillaan. Hän kehotti kuulijoitaan ansaitsemaan Jumalan hyväksyntä Kymmentä käskyä ja Kristuksen esimerkkiä noudattamalla.
Augustinus opetti, että ihminen ei voi tehdä mitään päästäkseen irti synnin kuristusotteesta, vaan muutoksen on tultava ihmisen ulkopuolelta. Ihmisen mahdollisuudet pilaa puutteenalaisuus, joka tuli ihmiskunnan osaksi Adamin ja Eevan lankeemuksessa.
Ihmisluonto on kirkkoisä Augustinuksen mielestä hauras, heikko ja peruuttamattomasti eksyksissä. Jumala ottaa kuitenkin Jeesuksen persoonassa ihmisen tilanteen omakseen ja pelastaa tämän. Paavalin opetuksen mukaisesti ihminen pelastuu silkasta armosta, ilman omaa ansiota.
Myöhemmin Martti Luther löysi ihmisen mahdollisuuksista riippumattoman Jumalan armon ja hyväksynnän, ja ”vanhurskaudesta uskon kautta” tuli protestanttisten kirkkojen kallein aarre. Mutta armon kääntöpuolena moni kristitty on joutunut painimaan kielteisen minäkuvan kanssa.
Luterilaisen teologian mukaan ihmisessä on luonnostaan taipumus jonkinlaiseen pahaan. Kaste tuo ihmisen armon tilaan ja Jumalan lapseksi ja poistaa kaiken tuomion ja rangaistuksen, mutta taipumus syntiin jää kuitenkin jäljelle.
Lapsen kastaminen on Saarisen mielestä juuri sopiva kirkon piiriin ottamisen tapa, jossa kristillisen ihmiskuvan eri puolet tulevat esiin.
”Kaste sisältää maltillisen kuvan: lapsi puhdistetaan jostakin, joka ei ole hänen omaa syytään, vaan ulkomaailmasta tarttunut juttu.”
Yksi perisyntiajattelun synkkä johdannainen oli 1960–70-luvuilla niin sanottu musta pedagogiikka eli vanhanaikainen kristillinen kasvatus, jossa pyrittiin lapsen pahojen taipumusten kitkemiseen.
Saarinen korostaa, että tuomitsemiseen ja häpeään perustuvan kasvatuksen aika on ohi.
”Ihminen, joka on kokenut lapsena häpeää, välittää usein myös omille lapsilleen huonoa itsetuntoa”, Saarinen sanoo.
Elämässä tarvittavien hyveiden ja taitojen kehittyminen edellyttää oppimista ja kasvatusta, mutta kannustaminen on Saarisen mukaan parempi tie kuin huonouden korostaminen.
Saarinen havainnollistaa ajatusta vertauksella: Tyttö menee ensimmäistä kertaa jäähalliin ja sitoo luistimet jalkaan. Tarvitaan paljon aikaa ja ”sinnikästä hyppelyä”, ennen kuin hän pääsee taitoluistelua pitkään harrastaneiden tovereiden tasolle.
”Myöhemmin tyttö saattaa muistella alkuaikoja ja sanoa, että ’olin kyllä silloin aloittaessani tosi huono’. Mutta harjoittelun yhteydessä sitä ei korosteta.”
Myönteinen suhtautuminen lapsiin saa tukea Raamatun lehdiltä. Evankeliumien lukija törmää toistuvasti Jeesukseen, joka hämmästyttää aikalaisensa lempeällä ja arvostavalla suhtautumisellaan lapsiin.
Jeesuksen sanoja lapsista luetaan kirkoissa myös ensi sunnuntaina. Mikkelinpäivän tekstissä Jeesus ei puhu ahdistuneesti perisynnistä, vaan asettaa paikalle osuneen lapsen oppilailleen esikuvaksi.
Jeesuksen sanoista on ammennettu paljon paitsi kirkon lapsityössä, myös monenlaisissa vertaistukiryhmissä ja terapiatyössä. Esimerkiksi Tommy Hellstenin kirjoissa ihminen etsii syvää totuutta elämästään ”sisäisen lapsen” kielikuvan avulla.
Saarinen uskoo, että Jeesus halusi kiinnittää huomiota erityisesti lapsen avoimuuteen ja ilahtumisen kykyyn.
”Me aikuiset olemme usein niin paatuneita ja rutinoituneita, että Jumalan valtakunnan ymmärtäminen on meille vaikeaa. Lapsi ymmärtää helposti yllätyslahjan kuten peltoon kätketyn aarteen merkityksen ja ilahtuu spontaanisti.”
Kirjallisuutta: Alister E. McGrath: Kristillisen uskon perusteet – Johdatus teologiaan. Kirjapaja 1996.
Jaa tämä artikkeli: