Samassa konsertissa voidaan vierailla niin helvetin kuin taivaankin esikartanoissa. Kuva: Digital Vision
Minun helvetissäni soi klassinen
Osallistuin läheiseni kutsumana varsin korkeatasoiseen klassisen musiikin kirkkokonserttiin. Kokemus oli ahdistava. Melodiat tuntuivat kaoottisilta, ja laulajan ääni sattui korviini. Hermostunut oloni syveni jopa lievän paniikin tasolle.
Mietin, eteneekö paniikkini jossain vaiheessa hallitsemattomaksi kirkumiseksi, ja kannattaisiko minun varmuuden vuoksi poistua penkistä hyvissä ajoin ennen kun niin käy.
Huomasin, että mitä ahdistavampi kappale minusta oli, sitä innokkaammin yleisö taputti. Tulkitsin tilanteen siten, että mitä ”hienompaa” klassista musiikkia esitetään, sitä kauheammalta minusta tuntuu.
Ahdistusta ei helpottanut se, että arvelin suurimman osan yleisöstä ajattelevan, että minulla on vain kehittymätön ja jalostumaton musiikkimaku. Konsertin jälkeen olin vaikeuksissa, kun kysyttiin, mitä pidin.
Voin uskoa, että jotkut kokevat Jumalan kosketuksen kuunnellessaan klassista musiikkia. Voin myös kunnioittaa klassista musiikkia sekä sen harrastajia, esittäjiä ja säveltäjiä. Omassa hyllyssänikin on rentoutumista varten koottuja klassisen musiikin kokoelmia, ja noista rauhallisista kappaleista jopa pidän. Samalla tavalla joku voi kyllä sietää hevimusiikin slovareita, mutta kokee menon helvetilliseksi, kun päästään niiden kunnon hevibiisien pariin, jotka kuullessaan heviyleisö eniten intoutuu.
Jotkut päätyvät tuollaisen kokemuksen pohjalta pitämään koko musiikkityyliä saatanan keksintönä ja kauhistuvat, kuinka kansanjoukot kiedotaan musiikilla paholaisen pauloihin.
Samalla logiikalla minä voisin tuomita klassisen musiikin. Oma kokemuksenihan oli, että yleisö hurrasi eniten niille taidonnäytteille, jotka minua eniten ahdistivat. Näyttääkin siltä, että samassa konsertissa voidaan vierailla niin helvetin kuin taivaankin esikartanoissa.
Eivät ihmiset jumalanpalveluksessakaan koe samaa musiikkia samalla tavalla. Se, että urkusoittoa pidetään kirkossamme ”normaalina” jumalanpalvelusmusiikkina ja muut musiikilliset ratkaisut tungetaan ”erityismessumusiikin” reservaattiin, heijastaakin viestinnällistä ymmärtämättömyyttä ja elitististä suhtautumista nykyihmisten todellisia musiikkimakuja kohtaan.
Klassisen musiikin taitajien kouluttamisen ohella on vakavissaan tutkittava, miten mikäkin musiikki ja messunviettotapa koetaan ja miten musiikillista monipuolisuutta voitaisiin seurakunnissa kehittää.
Jos messuvieras ahdistuu tai masentuu, ei auta vaikka urkuja kuinka ylistetään pyhäksi instrumentiksi.
Tuskin siellä taivaassakaan ikuisesti vain harppua soitetaan. Tai on muuten aika helvetin tylsä taivas.
Jaa tämä artikkeli: