Minun uskoni on odotus ja toivo
Tästä kevääseen on pitkä matka:
kylmää, tuiskua ja jähmettymistä.
Silti minun sisälläni asuu jo odotus,
tuskin lainkaan sanoiksi taipuva.
Ei ole mitenkään helppoa myöntää,
mitä vaille on, mikä sisältä puuttuu.
Sinun puoleesi minä silti suuntaan.
Oletko kaukana, Jumala, kuuletko?
Sanotaan, että sinä tunnet ihmisen
jo hänen ensimmäisessä alussaan.
Tänään ei vain siltä yhtään tunnu.
Ehkä olet silti tässä lähellä?
Minulla on vain tämä yksi elämä,
tulevasta en ole mitenkään varma.
Siksi tahdon viihtyä tässä elämässä,
ottaa siitä osani, antaa myös paljon.
Kunhan vain pääsen liikkeelle.
Minä odotan suurta muutosta, Jumala.
Jos lähtisin yksinkertaisesta ja läheltä,
tunnustelisin sitä, mikä on totta nyt,
totta minussa, omissa ihmisissä, työssä.
Tutkisin tarkkaan sitä, mikä takkuaa eniten.
Tarttuisin kiinni juuri siihen, mitä välttelen.
Jumala, auta minua eteenpäin.
Sinulle minulla ei ole sanoja, ikävä vain.
Kerran olivat suuri varmuus ja ilo.
Läsnäolosi oli yhtä aikaa rauha ja voima,
ilo ja levollisuus, hyväksyminen ja armo.
Silloin minäkin hengitin pelkäämättä.
Hengitin sinua, ja kaikki oli yhtä.
Nyt minä vain odotan – tule.
Teksti: Marja Kuparinen
Kuva: Plainpicture / Kuvaario
Jaa tämä artikkeli: