Pyhä komistus Sebastian.
Missä viipyy suutelemisen suojelupyhimys?
Teinitytöillä on vaikeaa. Se on yleisesti tunnettu tosiasia. Saati sitten, jos sattuu vielä olemaan katolinen teinityttö, kun toisaalta pitäisi olla neitseellinen ja toisaalta kaiken kokenut ja seksikäs.
Donna Freitasin Pyhimysainesta-nuortenromaanin (Karisto) 15-vuotias Antonia haaveilee pojista ja ensisuudelmasta ja tuskittelee ulkonäkönsä kanssa kuten kuka tahansa teini, tosin sillä erotuksella, että hän käy nunnien ylläpitämää tyttökoulua.
On katolisuudessa toki puolensakin: on valtava liuta pyhimyksiä, joilta pyytää apua jos johonkin pulmaan. "Puolialastomaksi pyhäksi komistukseksi" tituleerattu pyhä Sebastian pelastaa noloilta tilanteilta liikuntatunneilla, ja toivottomassa ensisuudelmatilanteessa voi aina kääntyä epätoivoisten tilanteiden ja tuhoon tuomittujen yritysten suojelupyhimyksen Juudas Taddeuksen puoleen.
Kaikelle ei kuitenkaan omaa pyhimystä löydy: missä viipyvät viikunoiden, pastan tai suutelemisen suojelupyhimykset? Näihin tehtäviin — ja lukemattomiin muihin — 15-vuotias Antonia tarjoaa itseään Vatikaaniin lähetettyjen kirjeiden muodossa. Ensisuudelman lisäksi kun tytön suurin haave on tulla pyhimykseksi.
Entä mikä on suomalaisesta näkökulmasta epätavallisen tarinan opetus? Lopussa Antonia saa ensisuudelman (tietenkin) ja luopuu Vatikaaniin kirjoittelusta. Hän näet tajuaa, että ihmeitä voi tehdä omassa lähipiirissään, ja se riittää. Jokaisessa meissä siis asuu pieni pyhimys.
Jaa tämä artikkeli: