Kurotus korkealle. Minä täällä, kuuletko Jumala? Ihminen käyttää ihmisen sanoja puhuessaan Jumalasta. Jos kieli ahdistaa, on syytä miettiä, mikä on tervettä uskoa perinteen voimaan, mikä puhdasta magiaa. Kuva: National Geographic
Mitä kieltä Jumala puhuu
Vallastaan luopuva uskonkieli on rehti ja reilu. Se vastaa siihen, mitä kysytään. Se kunnioittaa sitä, jolle puhuu. Hyväksymisen kieltä on helppo lukea.
Useimmissa uskonnoissa jumalat ja muut pyhät ovat varsin sosiaalista väkeä. He pitävät pitkiä yksinpuheita, opettavat, neuvovat, lukevat lakia ja lohduttavat. Vanhan testamentin Jumala tekee sen etupäässä profeettojensa suulla. Uudessa testamentissa Jumalan syntyminen ihmiseksi ottaa sanoista mittaa.
Kuka minä olen, mistä tulen ja mihin menen, ihminen on kaikkina aikoina kysynyt ja tarvinnut Jumalaa saadakseen vastauksen. Epätäydellisyydessään häntä on kiehtonut täydellinen, tietämättömyydessään perimmäinen tieto.
Aikaan, kieleen ja kulttuuriin sidotut uskonsanat ovat epäilemättä ihmisen luomia. Kuvaamatonta kuvatessaan ne yltävät korkeintaan likiarvoon, yritykseen ilmaista sitä, mihin sanat eivät riitä. Inhimillistä kieltä puhuva ja inhimillisiä tunteita ilmaiseva Jumala on kutistettu painos elämän mielen ja kaiken hyvän alkulähteestä.
Jumala puhuu kristillisen käsityksen mukaan ennen kaikkea Raamatussa, pyhissä kirjoituksissa. Vanha testamentti, kristittyjen ensimmäinen Raamattu, perittiin juutalaisilta sellaisenaan. Uuden testamentin osalta kokonaisuus syntyi kiivaiden keskustelujen myötä kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana.
Pitkät vuosisadat ennen uskonpuhdistusta kirkon kielenä oli latina. Raamatunkertomukset maalattiin freskoina tai liimattiin mosaiikkeina kirkkojen seiniin, jotta kansa olisi ymmärtänyt, mistä pappi puhuu. Kuva rikasti tarinaa piirtämällä esiin senkin, mistä Raamattu ei kerro.
Vasta uskonpuhdistus tarjosi evankeliumin kansalle sen omalla kielellä. Nyt on monen kirkosta vastausta etsivän mukaan kansankielinen puhekin käynyt kuulijalle vaikeaksi ymmärtää. Entä kun ei saa kiinni siitä hyvästä, jonka kristillinen kieli pukee erilaisten ennakkoluulojen rasittamiin sanoihin? Uskon äidinkielestä on tullut taas latinaa.
Eri puolilla maailmaa kristillistä uskoa on sanoitettu ja kuvitettu kulloisenkin ajan ja ympäröivän todellisuuden mukaan. Jo pelkästään suomalaisessa kristillisyydessä herätysliikkeillä on omat koodisanansa. Tuttu puheenparsi sulkee sitä osaavat sisään ja osaamattomat ulkopuolelle.
Pietismi ja herätyskristillisyys ovat yksilön uskonratkaisua korostaessaan lastanneet rasitteita sellaisiinkin kristillisiin perussanoihin kuin armo ja synti. Vanha kunnon Raamattu on kerännyt viime vuosien kirkkoa jakavassa raamattukeskustelussa yhtä lailla kiusallisia lisämerkityksiä. Rukousten alkuun kasatut Jumalan ja Jeesuksen monet määreet ovat kuluneet liiasta toistosta ontoiksi ja syöneet hokemisella ajatuksen intensiteettiä.
Uskon kieltä vaivaa erikoissanasto, jonka merkityksen määrittäminen on jätetty yksitotiseen maailmankuvaan kuroutuneille kristityille. Synti, jonka kirkko on jo aikaa opettanut yksittäisten tekojen sijaan kokonaisvaltaiseksi asennevirheeksi, on herätyskristillisessä puheessa joutunut sormella osoittelijoiden pikkumaisen vallan välineeksi.
Toisia sanojaan kirkko vartioi liikaa. Vaikka jokainen ymmärtää, että sänky tarkoittaa rakastuneelle toista kuin unettomalle, kirkko on pukenut oppinsa käsitteiksi, joita ei teologien mielestä ole mahdollista sanoa millään muulla tavoin. Jumalapuhe on erityisasiantuntijoiden ammattikieltä. Entisöiminen on nostettu laadun takeeksi myös siellä, missä varhaisten kerrostumien löydöt ilahduttavat vain arkeologien sielua.
Tämä pitäisi sanoa useammin ääneen: kirkon alttarilla puhutaan eri kieltä kuin sen parkkipaikalla. Liturgian vuosisatainen perinne sopii sinne, missä selittämätön puetaan menneiden sukupolvien uskon pyhyyteen. Parkkipaikalla paljastuu, mihin tarkoin varjellusta aarteesta on.
Yhtälailla Jeesuksen nimen määrätön toisteleminen kuin jäykkä pitäytyminen vuosisataiseen sanamuotoon pakottaa kysymään, mikä on tervettä uskoa perinteen voimaan, mikä puhdasta magiaa. Primitiivisimmät tarpeet luovat sisäänpäin kääntyviä yhteisöjä ja kyvyttömyyttä nähdä sisältöä muodon alta. Kohtalokkainta on juuttuminen siihen, mikä ruokkii itseä, ei muita.
Tarkoittaako toivo pelkkää taivaspaikkaa ja ojentautumista ajan tuolle puolen? Voiko Jumalasta puhua mainitsematta Jumalaa? Onko sovituksesta kerrottava aina pitkäperjantain ja pääsiäisen kuvin?
Rasitettujen ja teränsä menettäneiden sanojen takana on luovuttamattomia sisältöjä. Miten sääli menettää ne vain siksi, että sanat on pidettävä ennallaan. Ikään kuin hyvä ja kaunis kadottaisivat jumalallisen alkuperänsä, kun ne sanotaan ilman perinteen taakkaa, ennakkoluuloista riisuvalla ihmisen kielellä, sanoilla, jotka toinen haluaa kuulla.
Muotoonsa suljetuista määritelmistä huolimatta käsitys Jumalasta muuttuu. Yhteisön kohdalla sitä muuttavat aikakaudet ja yksilön kohdalla eletyt vuodet. Ihmisen peruskysymykset ovat samat, mutta ne lausutaan vaihtuvin äänenpainoin.
Muuttumattomaksi väitetty Jumala muuttuu hänkin, koska juuri muutos on Jumalan, elämän alkulähteen, tapa olla rehevä ja totta kaikkialla ja kaikkina aikoina. Ei vain jokaisella kansalla, vaan myös jokaisella sukupolvella on oikeus puhua ja kuulla pyhästä omalla kielellään.
Eikä pyhää ole suitsiminen. Jos joku putoaa turtana tai ahdistuneena pyhien rivien väliin, Jumala ei epäröi alistua lauseeksi, jota menneet ja nykyiset jumaluusoppineet pyörittäisivät hämmentyneinä kielellään.
Toiset syyttävät, että kristinuskosta on tullut pelkkää humaania hyväksyntää ja löysää lähimmäisenrakkautta. Se on merkillinen väite. Mitä kesyä on lähimmäisenrakkaudessa? Onko hyväksyminen kenties sitäkin helpompaa?
Vallastaan luopuva uskon äidinkieli on rehti ja reilu. Se vastaa siihen, mitä kysytään. Se kunnioittaa sitä, jolle puhuu. Se tinkii itsekeskeisyydestään. Se asettuu kasvokkain ja sovittautuu siihen, mikä juuri nyt on tarpeen. Sen vaativin virka on punnita sanansa kiveen hakattujen totuusväittämien sijaan armolla, tuolla joustavimmalla rakkaudella.
Jumala puhuu ruumiin kieltä. Se, mitä ihminen tekee, on painavampi sana kuin se, minkä ihminen sanoo. Ja miten armottoman rehellistä on ruumiin puhe. Juuri siksi on niin tärkeää, nouseeko se pelon vai luottamuksen kyllyydestä.
Epäonnistuja lukee tuomionsa väistävästä katseesta. Ulkopuoliseksi jätetään vaikenemalla. Onneksi ehdotonta rakkautta on yhtä helppo lukea. Hyväksymisen kieli ei tulkkia kaipaa.
Kaisa Raittila
Jaa tämä artikkeli: