null Mitä on klassinen kristinusko?

Hankala kysymys. Miten ottaa yhtä aikaa vakavasti kristikunnan vanha perintö ja nykymaailman todellisuus? Kuva: Kuva Timo Saarinen, Eero  Huovisen kuva Esko Jämsä/Kuvakotimaa

Hankala kysymys. Miten ottaa yhtä aikaa vakavasti kristikunnan vanha perintö ja nykymaailman todellisuus? Kuva: Kuva Timo Saarinen, Eero Huovisen kuva Esko Jämsä/Kuvakotimaa

Mitä on klassinen kristinusko?

Löysästi käytetyllä uudissanalla ei vain muistuteta alkuperäisestä yhteisestä uskosta, vaan myös rajataan, kuka uskoo oikein ja kuka väärin.

Naispappeus- ja homoseksuaalisuuskeskusteluissa vedotaan siellä täällä käsitteeseen klassinen kristinusko. Iskusanaa käytetään erityisen hanakasti siellä, missä tunnetaan tarvetta määrittää toisinajattelija vääräoppiseksi, klassisesta kristinuskosta luopuneeksi. Mistä klassisessa kristinuskossa oikein on kyse?

Käsite on melko tuore Amerikan-herkku, määrittelee ekumeniikan professori Risto Saarinen Helsingin yliopistosta. Saarisella on vahva käsitys, että Suomessa käsitteen teki tunnetuksi piispa Eero Huovinen 1990-luvulla.

Termin keskeinen lanseeraaja on metodistiprofessori Thomas Oden, jonka kolmiosaisen dogmatiikan yhteisniteen nimi on Classic Christianity. Oden määrittelee puhdasoppisen klassisen kristinuskon perustaksi Raamatun, kirkkoisät ja seitsemän ensimmäistä kirkolliskokousta. Tuomas Akvinolainen, Luther ja Calvin pääsevät mukaan 500 ensimmäisen vuoden perinnön vaalijoina.

Tässä kirjassa ei ole mitään uutta, aloittaa Oden. Sanalla klassinen hän viittaa antiikkiin ja tyylisuuntaan, jossa antiikkia ihaillaan ja toistetaan. Nykyhetken tehtävä ei Odenin mukaan ole rakentaa uutta, vaan toistaa vanhaa.

 

Oden erottelee vahvasti uus- ja vanhapuhdasoppiset. Klassisena kristinuskona hän pitää vain jälkimmäistä. Vanhapuhdasoppisuuden tavoitteena ei ole edes yrittää ratkaista kirkon opilla tämän päivän ongelmia.

Risto Saarisen mukaan Suomen ortodoksiset arkkipiispat ovat hyviä esimerkkejä teologeista, jotka toistavat vanhojen kirkolliskokousten perintöä sellaisenaan. Odenin määritelmää lähellä on myös professori Seppo A. Teinonen dogmatiikassaan Ajasta ylösnousemukseen. Teinonen ja monet hänen oppilaansa ovat klassisen kristinuskon vahvoja edustajia, arvioi Saarinen.

Odenilainen ja teinoslainen vanhapuhdasoppisuus palaa ensimmäisiin vuosisatoihin, lähelle katolista ja ortodoksista kirkkoa. Saarinen määrittelee sen paitsi ekumeeniseksi myös taaksepäin katsovaksi, nostalgiapohjaiseksi traditionalismiksi.

– Vanhapuhdasoppisella kristityllä on kehittynyt historiantaju. Hän ihailee ortodoksista kirkkoa, käy mielellään Roomassa ja pitää ikoneita kotonaan. Helsingin yliopiston dogmatiikan oppituoli on pitkään elänyt keskellä klassisen kristinuskon traditiota, sanoo Saarinen.

 

Vanhapuhdasoppisuuden vastakohtana Oden näkee historiattoman uuspuhdasoppisuuden. Se on jyrkästi protestanttista ja kriittinen ortodoksista ja katolista kirkkoa kohtaan. Sen edustajia suomalaisessa keskustelussa ovat Saarisen mukaan esimerkiksi Luther-säätiö, Kansanlähetys ja Päivi Räsänen.

– On siis nostalginen tapa elää puhdasoppisena ja jyrkkä tapa elää puhdasoppisena, Saarinen määrittelee. – Nämä kaksi menevät elävässä elämässä helposti sekaisin, koska molemmat vierastavat uusia ilmiöitä, vaikkakin osin eri syistä.

Uuspuhdasoppiset etsivät kirkon opista ja Raamatusta poliittisia ja uskonnollisia ratkaisumalleja. He katsovat eteenpäin, heidän tarkoituksenaan on käännyttää ja vakuuttaa eivätkä he ole yhtä akateemisia eivätkä historiallisia kuin vanhapuhdasoppiset.  Klassisen kristinuskon käsitettä he käyttävät löysästi tai peräti väärin, kun viittaavat ensimmäisten viiden vuosisadan yhteiseen uskoon puhuessaan omasta historiattomasta raamatullisuudestaan.

Uuspuhdasoppisuuteen liittyy voimakas Jumalan sanan teologia. Raamattu on kaiken historian yläpuolella. Sen tulkinnassa ei tarvita kulttuurisia malleja.

– Äärimmilleen vietynä uuspuhdasoppinen uskoo, että jos Raamatun kirjoittajat kirjoittaisivat sen tänään, kirjoittaisivat he kaiken samalla tavalla. Jumalan sana on laskeutunut ylhäältä ja määrittää sellaisenaan ihmisen olemisen, Risto Saarinen sanoo.

 

Vanhapuhdasoppisuutta vaivaa Risto Saarisen mukaan museaalisuus.

– Se on vähän kuin mies, joka on kerännyt kotinsa täyteen vinyylilevyjä ja Aku Ankkoja. Jumala ei ole isä, vaan paremminkin esi-isä, jota pidetään hyllyssä muun pölyisen perintötavaran joukossa.

Vanhapuhdasoppisuus tekee kristinuskosta antikvaarisen kokonaisuuden, muinaismuiston. Klassisen kristinuskon kannattajaa näyttääkin motivoivan keräily ja järjestyksen pedanttisuus. Odenia lukiessa Saarisella on tunne kuin katsoisi vanhoja valokuvia.

Klassisen kristinuskon ongelmana on se, miten käydä vuoropuhelua elettävänä olevan ajan kanssa.

– Toiset ihmisethän osaavat yhdistää vanhaa uuteen tyylikkäästi. Ortodoksinen kirkko ja luterilainenkin korkeakirkollisuus ovat onnistuneet lieventämään museaalisuuttaan jumalanpalveluselämänsä kautta, Saarinen sanoo.

 

Vanha- ja uuspuhdasoppisuuden yhteinen vihollinen on liberaali teologia. Se on käsitteenä vähintään yhtä määrittelemätön lyömäase kuin klassinen kristinusko. Selkeimmin sen Risto Saarisen mukaan erottaa puhdasoppisuudesta halu tulkita uskoa tämä päivän näkökulmasta.

Itsensä Saarinen määrittelee maltilliseksi liberaaliksi.

– Minun mielestäni pitää olla autenttinen ja relevantti, aito ja kohti käyvä. Kristikunnan vanha perintö pitää ottaa vakavasti, mutta yhtä vakavasti pitää ottaa nykymaailman todellisuus.

Saarinen uskoo valistuksen keskeisiin arvoihin, mutta haluaisi pitää kristinuskon vanhat totuudet samanaikaisesti. Arkkipiispa John Vikström on Saarisen mukaan onnistunut siinä hyvin ja kansainvälisessä teologiassa Hans Küng.

– Olennaista on suostuminen elämään menneen ja nykyisen jännitteessä.

Luterilaisuudessa sana ja sakramentit ovat aina olleet etiikan yläpuolella. Puhdasoppisuus taas hakee kaikissa kirkkokunnissa nimenomaan etiikasta tukea opilleen, sanoo Risto Saarinen.

– Ihailen seurakuntapappeja, jotka näkevät elämän monimuotoisuuden toisin kuin työpöytänsä ääressä oppia järjestävä tutkija.

Kaisa Raittila

Kuka on tosi kristitty?

Toimitukseen saapui lyhykäinen, tyylikkäällä sivumarginaalilla varustettu kirje, jossa lukija tiedusteli, kuka ja millä perusteella saa määritellä, että joku on ”uskovainen tai hyvä kristitty”. Riittääkö niin sanottu ”lapsenusko”, ja haittaako, jos joku kuuluu kirkkoon ”pelkkien seremonioitten” takia?

Kysymyksenasettelu sisältää kaksi keskeistä näkökohtaa. Ensinnä voidaan pohtia, mikä kristillisen uskon sisällössä ja opissa on semmoinen luovuttamaton ydin, joka jokaisen kristityn pitäisi tunnustaa. Toiseksi katse voidaan kohdistaa uskovan oman henkilökohtaisen uskonelämän laatuun ja määrään: voidaanko uskossaan horjuvia epäilijöitä tai oikeaoppisuuteen huolettomasti suhtautuvia seikkailijoita pitää täysivaltaisina kristittyinä ja kirkon jäseninä?

Kristillisen kirkon itseymmärrys sisältää olettamuksen, että kirkon perusta on ikuinen, muuttumaton ja totuudellinen. Olisi mieletöntä rakentaa identiteettiä ja olla samalla vakuuttunut, että oma perusta on valheellinen. Eri aikojen kristittyjen tehtävänä on ollut elää todeksi ja selittää halukkaille tämä kristinuskon ydinasia. Uskon perusta on tietenkin Jumala. Kristillisessä uskossa Jumala on Kolminaisuus, joka lähestyy ihmistä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kaikki muu teologia on tämän kommentointia.

Nyt kuitenkin törmätään ongelmaan, sillä vaikka kirkon uskon ydin itsessään olisi muuttumaton, sitä pitää ainaisesti tulkita. Kristinuskon historian tutkijat ovat esittäneet, että kristillinen traditio koostuu sarjasta niin erilaisia uskontulkintoja, ettei niiden välillä ole nähtävissä selvää ja yhtenäistä punaista lankaa. Puhe ”klassisesta kristinuskosta” täysin yhtenäisenä, hyvin säilöttynä kokonaisuutena onkin monien teologien mielestä harhaanjohtavaa.

Tässä ei ole mitään uutta eikä outoa. Voidaan ajatella, että todellisuus, jota uskonoppi ilmaisee, on luovuttamaton ja katoamaton. Uskonelämä on ”sielun matka Jumalaan”, mutta niin kuin Paavali sanoo, ”nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee”. (1. Kor. 13:12)

Tässä ei ole kyse muusta kuin, että Jumala on salattu, ja kukaan kuolevainen ei omista lopullista totuutta.

Lukijakysymyksen toinen puoli liittyi uskon määrään ja laatuun. Luterilaisessa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa selitetään, että kirkossa Pyhästä Hengestä uudestisyntyneet tosi uskovaiset ovat sekoittuneina jumalattomien teeskentelijöiden kanssa. Tunnustuskirjat pitävät selvänä, että jopa papistossa on ulkokullattuja ”Perkeleen valtakuntaan kuuluvia” huijareita. Tällä ei kuitenkaan ole siinä mielessä mitään väliä, että luterilaisen käsityksen mukaan täysin turmeltuneen papin toimittama ehtoollinen on aivan yhtä pätevä kuin hurskaimmankin pastorin siunaamat leipä ja viini.

Varsinkaan mistään ulkonaisesta seikasta ei voi päätellä, onko joku Jumalan lapsi vai ei. Augsburgin tunnustuksen puolustus on selväsanainen: ”Voitaisiin päätellä näinkin: jos saksalaisten vaateparren käyttäminen ei ole välttämätön jumalanpalvelustapa Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi, niin vanhurskaita ja Jumalan lapsia, vieläpä Kristuksen kirkkokin, voi olla siellä, missä jotkut ehkä eivät käytä saksalaista vaatepartta, vaan ranskalaista.”

Toiseksi luterilaisen käsityksen mukaan uskonnollinen usko on jotakin sellaista, mitä ihminen ei voi itsestään väkisin pusertaa. Usko on lahja. Lahjan luonne tahrautuu, jos sillä aletaan kerskua tai lyödä muita päähän. Tässä hengessä on luonteva ajatella, että sisimmässään kaikkein epäileväisintäkin kirkon jäsentä on kohdeltava Valtakuntaan kuuluvana tosi uskovana.

Juhani Huttunen

Jaa tämä artikkeli: