Oma löytö. Uskonnollisuuden muutos näkyy siinä, että pääosa suomalaisista hyväksyy nykyisin uskontojen alkuperäksi saman sisäisen ja henkisen kokemuksen sekä pitää henkilökohtaista kokemusta kirkon opetuksia ja pyhiä kirjoituksia tärkeämpänä.
Miten uusi tulee kirkkoon?
Vaikka konservatiivit jarruttavat, historia osoittaa uuden tulevan vääjäämättä.
Teksti Mikko Malkavaara
Kuva Esko Jämsä
Muutokset kirkossa johtuvat yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksista. Usein muutosten alkusyyt ovat kansainvälisiä. Paraikaa uskonnollisuus on kaikkialla maailmassa sellaisessa muutostilassa, ettei se voi olla vaikuttamatta kirkkoon.
Muutoksen vastustaminen on luonnollista, koska uskonnon tehtävistä yksi on turvallisuudentunteen vahvistaminen. Säilyttäjät kaipaavat uskontoaan muodossa, jonka itse ovat oppineet.
Koko kristinuskon historia on kuitenkin ollut vuorovaikutusta muutosvoimien kanssa. Jo Paavali uudisti kristinuskoa, samoin varhaiset kirkkoisät. Välimeren itälaidalla syntynyt juutalainen uudistusliike avautui ensin ulos juutalaisuudesta. Joutuessaan kosketuksiin kreikkalaisen ja latinalaisen kulttuurin kanssa se sai vaikutteita niistä.
Jotkut kristinuskon sisällä syntyneet ajatukset julistettiin harhaopeiksi. Nämä keskustelut kiteyttivät kristinuskoa ja muuttivat sitä. Samantapaiset muutosprosessit ovat jatkuneet siitäkin huolimatta, että kirkoissa on pyritty pitämään kiinni varhaisina vuosisatoina muotoutuneista tunnustuksista.
Kaikki eivät ole kuitenkaan muutosta kestäneet. Monet kristilliset ryhmät ovat halunneet pysäyttää ajan johonkin oman kehityskaarensa kannalta tärkeään vaiheeseen, kuten 1600-luvun elämänmuodon pyhittäneet mennoniittaryhmät ja amishit.
Suomessa rukoilevaiset pitäytyvät vuoden 1701 virsikirjaan ja vuoden 1776 raamatunsuomennokseen. Lestadiolaisissa liikkeissä on arvioitu toiset muuttuvan ajan ilmiöt kielletyiksi, toiset sallituiksi.
Vaikka monet toivovat kirkolta muuttumattomuutta, sen säilymisen ehtona on ollut joustavuus. Kirkko on kyennyt ottamaan vastaan uutta ja sopeutumaan erilaisiin kulttuureihin ja yhteiskuntamuotoihin.
Kristinuskon ulkonaisten muotojen ohella myös opin tulkinnat ovat seuranneet kulloinkin elettyä aikaa.
Kirkot ovat 2 000 vuoden aikana eläneet keisarien rinnalla ja valtakunnissa, joissa on uskottu kuninkaan käyttävän Jumalalta saatua valtaa. Ne ovat toimineet demokratioissa, mutta myös ateistisissa diktatuureissa, joissa kirkkoja ja kristittyjä on vainottu. Eri puolilla maailmaa samoihin tunnustuksiin sitoutuvat kirkot sopeutuvat ympäröivään kulttuuriin ja omaksuvat sen uskomuksia ja tapoja.
Katolisessa Suomessa 1500-luku oli suuren muutoksen aikaa. Saksassa alkanut reformaatio kiinnosti kirkonmiesten ohella uutta kuningasta Kustaa Vaasaa , joka uuden opin varjolla siirsi pääosan kirkon omaisuudesta kruunulle. Luostarit hävitettiin ja niiden asukkaat karkotettiin.
Muutoksen vastustajat, kuninkaat Juhana III ja Sigismund , pyrkivät palauttamaan katolisen opin. Vasta vuosisadan lopulla luterilaisuus vakiintui, ja Ruotsi-Suomen joukot osallistuivat Keski-Euroopan uskonsotiin katolilaisten joukkoja vastaan.
Uusi usko vakiinnutettiin kansanopetuksella, joka tuli kirkon tehtäväksi. Jäykistynyttä oikeaoppisuutta ja sen seuralaista, jähmettynyttä sääty-yhteiskuntaa, alkoivat kuitenkin jo kohta ravistella ympäröivän yhteiskunnan ajattelun muutosta ilmentäneet pietistiset liikkeet, jotka korostivat yksilön aitoa uskoa.
Radikaalin pietismin vaihetta seurasivat 1800-luvulla kansanliikkeiksi muotoutuneet herätykset. Niiden uskontulkinta edusti uutta aikaa, valistushenkistä suurempaa yksilönvapautta ja sosiaalista nousua.
Herätysliikkeiden vakiintuessa 1800-luvun puolivälin jälkeen suomalaisen sivistyneistön keskuuteen alkoi virrata uskontokriittisiä vaikutteita.
Kirkko puolustautui porvarillisen älymystön kritiikkiin vetäytymällä sisäänpäin, korostamalla Raamatun sanaa ja nojautumalla suomenkieliseen kansaan. Koulutetuin papisto etsi sopusointua uskon ja tiedon välillä.
Samalla maahan levisi vapaakirkollisuus, ja työväenliikkeen kärkijoukot omaksuivat ateismin. Kirkossa alettiin vastaukseksi kehittää uusia työmuotoja. Kansalaissodan jälkeen kirkosta aiemmin etäisyyttä ottanut suomalainen porvaristo läheni kirkkoa, joka ymmärrettiin hyödylliseksi kansan kasvattajaksi ja yhteiskuntarauhan edistäjäksi.
Muovautui maailmansotien välisen ajan valkoisen Suomen kirkko, joka nojautui raamatullisuuteen ja herätysliikkeiden teologiaan, joita tulkittiin isänmaallisin sävyin.
Toinen maailmansota herätti sosiaalisen vastuuntunnon. Kirkko alkoi korostaa diakoniaa. Yhteiskunnan ja kirkon vaurastuminen tuotti palvelevan kansankirkon seurakuntatoiminnan ihanteen, erikoistuneet työmuodot, niitä varten koulutetun henkilöstön ja tarkoituksenmukaiset toimitilat.
Kirkkoon vakiintui kahtiajako konservatiivisempaan herätyskristillisyyteen sekä avoimempaan kansankirkollisuuteen.
Toisen maailmansodan jälkeen kirkkoa ja sen oppia ovat uudistaneet esimerkiksi ekumenia, kansainvälinen diakonia, ekologinen vastuu sekä yhteiskuntatieteellisiin tutkimusmenetelmiin perustuva suunnittelu ja arviointi.
Naisten pappeudesta äänestettiin ensimmäisen kerran kirkolliskokouksessa 1963, mutta vasta 1986 enemmistö oli riittävän iso. Kahta vuotta aikaisemmin torjujat onnistuivat estämään muutoksen, mikä aiheutti siihen mennessä suurimman kirkosta eroamisen aallon.
Kun kiistaa naisten pappeudesta yritettiin 1980-luvulla ratkaista, ruotsalaisesta raamattukeskustelusta omaksuttiin yksinkertainen kahtiajako, jossa Uuden testamentin sisältö ajatellaan jaettavaksi kahteen eri koriin, uskonoppiin ja eettisiin ohjeisiin. Edellinen niistä ajatellaan muuttumattomaksi, jälkimmäisen kohdalla kontekstin muutos voi muuttaa tulkintaa. Näin vakiintui puhe muuttumattomasta uskosta ja muuttuvasta rakkaudesta.
Naispappeuden hyväksyminen jakoi kirkon kipeästi kahtia, kun vähemmistö ei voinut hyväksyä enemmistön tekemää päätöstä. Kahtiajako on osaltaan vaikuttanut opin kiristymiseen yhtäällä ja avartumiseen toisaalla.
Ihmisoikeudet eivät vuonna 1948 hyväksytystä YK:n ihmisoikeusjulistuksesta huolimatta merkinneet paljonkaan kylmän sodan aikaisessa maailmassa, koska lännellä ja idällä oli niistä poikkeavat tulkinnat. Ihmisoikeuskeskustelu alkoi vasta 1975, kun Helsingin ETY-kokous hyväksyi ihmisoikeudet kolmannen korinsa sisällöksi.
Suomen luterilainen kirkko julkaisi ensimmäisen seurakunnille tarkoitetun opaskirjansa ihmisoikeuksista 1986. Piispojen asiakirja, joissa ihmisoikeuksia sivuttiin, oli ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin. Kun Suomi liittyi 1995 EU:n jäseneksi, se ryhtyi uudistamaan perustuslakiaan. Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki määrittää ihmisoikeudet lainsäädännön oikeudelliseksi ja eettiseksi perustaksi. Niitä ei voi väistää.
Homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista 1971 ja tautiluokituksista 1981. Homoseksuaalien oman järjestötoiminnan alettua kirkko julkaisi ensimmäisen oman selvityksensä aiheesta 1975. Kuitenkin vasta perustuslain uudistuksen ja parisuhdelain jälkeen alkoi se keskustelu, joka tällä hetkellä vaikuttaa ehkä eniten kirkon sisäiseen ilmapiiriin.
Perustuslain muutos pakotti kirkon myös terävöittämään kantaansa naispappeuden torjujiin. Väistämissääntöjä ei ollut enää mahdollista hyväksyä.
Kirkkoa ja kristinuskoa on haastettu historian kuluessa jatkuvasti. Tämän päivän haastajista merkittävin lienee uskonnollisuuden muutos.
Pääosa suomalaisista hyväksyy uskontojen alkuperäksi saman sisäisen ja henkisen kokemuksen sekä pitää henkilökohtaista kokemusta kirkon opetuksia ja pyhiä kirjoituksia tärkeämpänä. Kirkon nähdään olevan liian sidoksissa ajastaan jälkeen jääneisiin miesvaltaisiin käytänteisiin ja uskomuksiin.
Ajan ilmiöitä ovat uusateismi ja sen jäljessä kulkeva, suvaitsevaisuuden valepukuun verhoutuva uskontoallergia. Niitäkin tärkeämpi kirkon uskon haastaja ja muutoksen vauhdittaja saattaa kuitenkin olla uushenkisyys, joka vaikuttaa jo kirkossa ja sen julistuksessa.
Kirkollinen keskustelu paljastaa, että kirkko on jo uudistamassa tulkintaansa pelastuksesta, mutta myös synnistä ja Jumalan kolminaisuudesta.
Merkillepantavaa on sekin, että enää ei pietistisen herätyskristillisyyden ulkopuolella tehdä havaintoja ihmisten tulemisesta uskoon.
Uusi tulee kirkkoon, koska ihmisten elämä ja ajatukset muuttuvat. Muutokset ovat maailmanlaajoja. Yleensä näyttää kestävän noin sukupolven verran, keskimäärin 25 vuotta, kun merkittävä uusi asia on omaksuttu riittävän laajasti ja sitä voidaan pitää kirkossa yleisesti hyväksyttynä. Senkin jälkeen kirkkoon jää vastaan hankaajia.
Jaa tämä artikkeli: