Monikulttuurista asumista
Ensimmäinen suora kosketukseni erilaisuuden pelkoon oli noin kuuden vanhana, kun olin menossa tutun tytön luo kylään. Tytön äiti oli huolissaan kieltäisivätkö vanhempani, perhe kun kuului Jehovan todistajiin.
Muuttaessamme tänne Espooseen silloinen yläkerran naapuri tunnusti hieman nolostuneena, että asuntomme entiset asukkaat olivat tehneet heistä valituksia metelistä. Tämä oli alkuun hieman huolestuttava tieto, mutta huoli osoittautui aiheettomaksi. Toki ylhäältä kuului ääntä – perheessä oli kolme vilkasta lasta. Lisäksi heillä oli usein vieraita muista lähiseudun pakistanilaisista perheistä.
Vieraalta tuntuviin asioihin tottuu. Alkuaikoina tässä asunnossa minua häiritsi seinänaapurista kuuluva rukouslaulu. Ääni oli vaimea, mutta osui juuri lasten päiväuniaikaan. Lapsia laulu häiritsi vähemmän kuin olin kuvitellut, ja nykyään naapurin päivittäiset äänet kuuluvat asiaan. Naapurin nuori mies tervehtii ja avaa kohteliaasti hissin oven, kun näkee minun tulevan kotiin kädet täynnä kauppakasseja.
Suomalaiseen asumiskulttuuriin kuuluu tietty varovaisuus. Jos naapuri ärsyttää, on helpompi laittaa lappu ilmoitustaululle kuin mennä soittamaan ovikelloa. Toisaalta taas omista tekemisistä mieleen nousee herkästi epäilys: Mitä naapurit meistä nyt ajattelevat?
Usein pidetään itsestään selvänä, että kaikki tietävät, kuinka juuri meillä On Ollut Tapana asua. Ei tulla ajatelleeksi, kuinka tämän itsestään selvän tiedon saisi välitettyä uusille asukkaille – olivatpa nämä sitten kotoisin Savosta tai Somaliasta.
Paikoitellen on perustettu erilaisia taloyhtiöneuvostoja, jotka sovittelevat asumiskulttuurien yhteentörmäyksissä. Keskustelun puutteessa jo pienet ongelmat saattavat paisua suhteettomiin mittoihin, mutta saman pöydän ääreen istuminen voi toisaalta ratkaista isompiakin ristiriitoja.
Olisiko tällaisesta käytännöstä hyötyä myös teillä – tai meillä?
Kristel Nyberg
Kirjoittaja on Espoon kaupunginosayhdistysten liitto ry:n järjestösihteeri.
kristel@iki.fi
Jaa tämä artikkeli: