Joskus sitä voisi ärähtää. Tai puraista häntää. Suuttua niin, että ei enää ajattele mörön suuruutta, vastustajan voimaa, pelon valtaa, ongelman monimutkaisuutta. Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä kirjan pelokas sankari kasvaa voittajaksi, kun hän tapaa toisen pelkääjän, vielä pienemmän ja vielä enemmän pelkäävän.

Totalitarismi, byrokratia, perinne, aikuinen, kulttuuri, etnisyys — mikä tahansa voi nousta möröksi, jota emme uskalla kohdata ja joka pelkällä läsnäolollaan jäätää kaiken ympärillään ja meidätkin niin, ettemme kykene toimimaan.

Silloin, kun läheinen on menettämässä otteensa, voimansa ja tahtonsa, meissä ehkä herää se jokin, joka uskaltaa ärjyä ääneen tai purra mörön häntää. Mutta miksi vain silloin? Olemmeko seurakuntalaisina niin lamaantuneet, ettei meistä ole ärjymään? Ja jos joku ärjyy, yritämmekö vaientaa hänet sanomalla, ettei se sovi? Joku voi kuulla. Joku pelottava mörkö.

Eräs toimintaa lamaannuttava ajatus on se, että jokin ei kuulu meille, tai että ensin on hoidettava omat asiat. Puhun nyt avusta lähellä ja kaukana.

Väärin. Ei ole olemassa ”lähellä” ja ”kaukana” olevia mörköjä. Samat möröt ne uhkaavat pientä ihmistä siellä ja täällä. Köyhyys on köyhyyttä, epätasa-arvo epätasa-arvoa. Kaikkia yhdistävät samat globaalit rakenteet niin, että tansanialaisen naisen elämäneväät ja suomalaisen tytön tulevaisuudennäkymät rakentuvat pitkälti samoista asioista.

Taistelu on aina ja kaikkialla samaa mörköä vastaan.

Universaali kirkko ei voi sulkea silmiään globaaleilta haasteilta. Onneksi meillä on Kirkon Ulkomaanavun ja Suomen Lähetysseuran kaltaisia muistuttajia. Nyt, tasauspäivän aikaan, Lähetysseura kampanjoi tasauksesta. Tasauksessa on ainakin kaksi puolta. Me voimme tasata sekä hyvää että pahaa. Hyvän jakaminen antaa mahdollisuuksia yhä useammille, pahan jakaminen keventää taakkaa yhä useammalta. Joskus siihen tarvitaan nyytejä, jotka unohtavat hetkeksi omat kipunsa, pelkonsa ja arkuutensa ja suostuvat kamppailuun toisen puolesta. Ei sillä ole väliä, onko avun tarvitsija tuttu entuudestaan. Hänestä voi tulla tuttu.

Tarina Nyytistä ja Tuitusta päättyy, kuten kaikki mieleiseni tarinat: ”Ja sitten elivät he onnellisina elämänsä loppuun asti.” Millaista tarinaa me kirjoitamme?